”Olen yhä siellä.”

Luovan Kirjoittamisen Verkkolehti 2014, Haastattelut, Lyriikka

ainhoa-gonzalezHaastattelu: Niina Oisalo

Ainhoa González Llano rakastui Suomeen lomamatkalla Helsinkiin, kymmenen vuotta sitten. Hän palasi takaisin kaksi vuotta myöhemmin ja on yhä samalla tiellä.

”Tuntui siltä kuin jotain minusta olisi jäänyt tänne, ja oli pakko palata,” hän selostaa turkulaisen kahvilan pöydässä ja katsoo ikkunasta. Ulkona tihuuttava kevätsade on kastellut mukulakivet, taivas on helmenharmaa.

”Vaikka elämä täällä on välillä ollut raskasta, jatkan taistelua. Olen yhä siellä – maassa, joka varasti sieluni kymmenen vuotta sitten.”

Espanjan Bilbaosta kotoisin oleva González Llano on kirjoittanut pikkutytöstä lähtien. Päiväkirjoja, runoja, satuja, novelleja. Kaksi vuotta sitten hän julkaisi netissä lulu.com -palvelun kautta kirjan, joka kertoo hänen myrskyisästä suhteestaan Suomeen. Hän on mukana turkulaisessa Runokohtauksia-hankkeessa, jossa suomalaiset runoilijat ovat kulttuuritulkkien avustuksella kääntäneet maahanmuuttajarunoilijoiden tekstejä. Runoja on esitetty lukuisissa runotapahtumissa, baareissa, kirjamessuilla ja muissa tilaisuuksissa. Hanke on tuottanut myös näyttelyn ja lisäksi tekeillä on antologia, jossa alkuperäiskieliset ja suomeksi käännetyt runot painetaan rinta rinnan.

González Llanon runoja oli kääntämässä runoilija Esa Hirvonen.

”Vaikka Esa ei osannut espanjaa, yhteistyö sujui hyvin, välillä englannin avulla. Jotta voi kääntää runoja, on oltava itsekin runoilija. Että ymmärtää runon kieltä, kielen metaforisuutta ja mystisyyttä.”

Kielen kaikkia sävyjä, soinnullisuutta ja rytmiä on kuitenkin vaikea välittää käännökseen asti, ja siksi runoja on esitetty usein sekä alkuperäiskielellä että suomeksi. González Llano kirjoittaa runoja espanjaksi ja englanniksi.

”Kirjoitan sillä kielellä, joka tuntuu runon aiheeseen tai tunteeseen luontevimmalta. Usein en pystyisi edes itse kääntämään kirjoittamaani runoa toiselle kielelle, hävittämättä jotain oleellista.”

Tekstit syntyvät usein pienistä arkisista huomioista. Niitä voi tehdä, kun hidastaa ja katsoo asioita hieman pidempään, kuten ihmisiä kahvilassa.

”Haluan tuntea itseni vapaaksi kun kirjoitan. Silloin en ole mies enkä nainen, vaan voin solahtaa kenen tahansa nahkoihin. Yksi kirjoittajapersoonistani on ’soturi’, jona kirjoitan runoja Blackrose-blogiin. Minua viehättävät mytologia, mystiikka ja filosofia, ja runojen aiheet usein liittyvät näihin.”

Elämäntilanne vaikuttaa myös teksteihin ja tunteet tihkuvat aiheisiin, vaikkakin muuntuneina, jonkun kulman kautta.

”Voin kirjoittaa synkistäkin aiheista, mutta sisälläni on silti iloa.”

Todavía Sigo Allí -kirjan (2012, lulu.com) alku, suomennos N. O.:
”Kaksikymmentäyksi päivää. Hänellä kesti kaksikymmentäyksi päivää hyväksyä paluunsa. Se tuntuu valheelta. Hän ei ole varma, onko vieläkään hyväksynyt asiaa. Seitsemän päivää ulkona. Ulkona, ulkopuolella. Ei kaupungin ulkopuolella, ei. Tarkoitan ulkona, ensimmäistä kertaa todella ulkona. Rajojen ulkopuolella, kaikkien rajojen toisella puolen… kaukana. Kaukana, ja pohjoisessa. Suomessa. Se oli hänen päämääränsä.”

Ainhoa González (suom. Esa Hirvonen)

(2007)

Minulla ei ole mitään, mutta saan kaiken.
Kaikki mitä minulla on, ei ole mitään.
En tarvitse mitään,
että saisin kaiken.

Mahdottomasta unelmasta syntyy minun hulluuteni,
hulluudessani kaikesta on tullut mahdollista.
Sytytin valot kun minun sieluni oli pimeydessä,
etsin yötä kun valot polttivat
minun epävarmuuttani.

Metsästä otin villit vaistoni.
Asfaltista ja melusta löysin itsenäisyyteni.
Mutta olen vielä työn orja,
katkeroitunut elämään
ilman matkatavaroita.

Väsymyksestäni saan uudet ja vanhat unelmani,
jotka tekevät tiestä loppumattoman
ja altistavat minut epävarmalle kohtalolle.
En sulje ovea,
en leikkaa siipiäni,
Aion olla leija, joka katkaisee narunsa, johon on sidottu,
joka lentää vapaana!
Ilman mitään, olematta mitään…
ja tuntee kaikki naulat sielussaan.

2007

De la nada conseguí todo.
Todo lo que tengo es nada.
No necesito nada para tenerlo todo.

De sueños imposibles nació mi locura,
de mi locura todo fue posible.
Prendí luces cuando mi alma era oscura,
busqué noches cuando la luz
me quemaba en dudas.

Del bosque saqué mi instinto salvaje.
Del asfalto y el ruido encontré mi independencia.
Pero aún soy presa del duro trabajo
que amarga la esencia
de una vida sin equipaje.

Del cansancio tengo los viejos y nuevos sueños,
para que la carretera sea infinita
y me lleve a destinos inciertos.
No cierro las puertas,
no corto mis alas,
y pretendo ser cometa que corta el hilo que la ata.
Volaré libre!
Sin nada, siendo nada…
y sintiendo todo clavarse en mi alma.