Olen kissa, kissa kuumalla katolla

Luovan Kirjoittamisen Verkkolehti 2016, Kritiikit

Kuva: Turun kaupunginteatteri

Kuva: Turun kaupunginteatteri

Teksti: Laura Setälä

Kissa kuumalla katolla on näytelmä, jossa puhutaan ja puhutaan. Sanojen takana piilee kuitenkin paljon: kiellettyjä puheenaiheita, pitkään kestänyttä vaikenemista, tiedon pimittämistä ja oman edun tavoittelua.  Asiat paljastuvat kerros kerrokselta kunnes katsoja tietää jo kaiken.

 

Kissa kuumalla katolla on Tennessee Williamsin kirjoittama näytelmä, jonka sovitettua veriota esitetään Turun kaupunginteatterin lavalla vielä kevääseen 2017 asti.

Näytelmä kertoo klassisen sukupolvitarinan. Big Daddyn kaksi poikaa, Brick ja Gooper vaimoineen, saavat selville Big Daddyn sairastavan syöpää. Brickin vaimo Margaret sekä Gooper ja tämän vaimo Mae haluavat varmistaa saavansa oikeudenmukaisen osan perinnöstä. Brickiä taas kiinnostaa vain juominen, eikä hän aio osallistua muiden kanssa Big Daddyn miellyttämiseen. Tilanne on absurdi, sillä kaikesta miellyttämishaluttomuudestaan huolimatta – tai ehkä juuri sen takia – Brick on ainoa, josta Big Daddy välittää ja jolle hän luovuttaisi perinnön, ellei mies olisi niin pahasti alkoholisoitunut.

 

Kuin kissa pistoksissa

Ensimmäinen näytös vie mukanaan. Se on selvästi jaettu kahtia: ensimmäisen osan keskiössä on Brickin ja Margaretin käymä keskustelu, toisessa osassa keskustelua käyvät Big Daddy ja Brick. Kumpikin keskustelu on lähinnä toisen osapuolen monologia, johon Brick ei viitsi reagoida. Jännite on käsin kosketeltavaa ja katsoja odottaa, milloin Brick saadaan puhumaan. Muu perhe ja juhlavieraat tuntuvat kuitenkin ilmestyvän paikalle juuri, kun Brick on avaamassa suutaan, mikä mahdollistaa jännitteen venyttämisen aina näytöksen loppuun asti, jossa Brick viimein avaa suunsa.

Hahmojen kärsimättömyyttä ja levottomuutta ei pääse pakoon toisellakaan puoliajalla, vaikka se muuten tuottaa pettymyksen. Jännite katoaa jonnekin, ja lavalla hahmot puhuvat lähinnä testamentista ja perinnöstä, mikä ei kiinnosta katsojaa läheskään yhtä paljon kuin ihmisten väliset suhteet, jotka ovat jo selvinneet ensimmäisen näytöksen aikana. Hetkittäin lavalta puuttuvat kaikki näytelmän keskeiset hahmot. Näytöksen lopussa palataan kuitenkin takaisin alkuasetelmaan ja Brickin ja Margaretin suhteeseen, mikä saa jännitteen palaamaan. Loppu jää avoimeksi, eikä katsoja lopulta tiedä, kaatuiko osa kulisseista vai vahvistuivatko ne vain entisestään.

 

Kiertää kuin kissa kuumaa puuroa

Kummassakin näytöksessä esitys sortuu toistoon, joka tuntuu välillä turhankin alleviivaavalta. Tästä ei kuitenkaan voi syyttää pelkästään ohjausta, sillä toisto esiintyy vahvasti myös itse näytelmätekstissä. Toisaalta uuvuttava toisto toimii tehokeinona ja pakottaa katsojan pohtimaan, onko pinnan alla sittenkin jotain, jota sanojen toistamisella koitetaan vain peitellä.

Näyttelijätyö kantaa ensimmäisen näytöksen läpi, mutta loppua kohden hahmojen välinen jännite ei enää tahdo pysyä yllä. On vaikea sanoa, johtuuko tämä ohjausratkaisusta vai näyttelijöiden herpaantumisesta. Katsojana kuitenkin kaipaisin henkilöiden luonteeseen hieman enemmän mustavalkoisuutta, jota esiintyjät eivät ihan tunnu saavuttavan.

Margaretin hahmo toimii mielestäni parhaiten. Niina Koponen tuo hahmoon juuri sopivaa kyynisyyttä ja kyllästymistä paljastaen samalla hahmon rikkonaisuuden. Taneli Mäkelän esittämä Big Daddy on uskottavan rautainen omalla vankalla tavallaan, mutta hahmossa ei tunnu tapahtuvan katsojan kaipaamaa muutosta. Brickiä esittävä Pyry Nikkilä saa hahmonsa vaikuttamaan sopivan kyllästyneeltä kaikkeen. Vain tarkoin valitut liikkeet ja kimmastumiset paljastavat Brickin todellisen tunnekuohun. Kaivattu muutos jää kuitenkin puutumaan myös Brickistä, joka tuntuu hetkittäin liiankin tasapaksulta hahmolta. Säröjä voisi näyttää enemmän, ja esimerkiksi koko näytelmän ajan odotettu ”naksahdus” Brickin päässä pääsee esille vain sanojen tasolla.

 

Pieninkin kissaeläin on taideteos

Näytelmässä on käytetty taitavasti valaistusta ja ääniefektejä tekemättä niistä suurta numeroa. Alussa ja lopussa oleva vesiteema on monitukinainen ja sitoo näytelmän yhteen. Alussa esitettävässä vedessä ui pehmeästi joku, ehkä Margaret, lopussa taas joku hukkuu. Tulkinnasta riippuen hukkuja on joko syöpään kuoleva Big Daddy tai alkoholiin hukkuva Brick.

Pöytälamppujen rätinä paljastaa hahmojen sisäisen kaaoksen. Tuuletin taas luo lavalle uhkaavia varjoja ja näytöksen sotamainen äänimaisema lisää painostavuutta kohtausten jo valmiiksi jännittyneeseen tunnelmaan. Myös lava oli rakennettu taitavasti ja se toi ulottuvuutta myös tarinan kerrontaan.

Esitys on monipuolinen ja näytelmä on hyvin tuotu tähän päivään tekstiä turhaan muuttamatta. Kyseessä on klassikko, joka käsittelee ihmisyyttä, perherooleja ja seksuaalisuutta, ja vaikka osa kuvauksista tuntuu vanhanaikaisilta, heijastavat ne jotain myös tämän päivän ihmisestä. Ihminen on yhä epävarma ja valmis esittämään omaksumiaan rooleja perheensä edessä. Toisaalta näytelmä käsittelee pieneltä osin alkoholismia, mikä ei liene koskaan vanheneva aihe. Toisen näytöksen särmättömyydestä huolimatta esitys kannattaa käydä katsomassa.