Öisin

Luovan Kirjoittamisen Verkkolehti 2014, Proosa

Kuva: Sundaram Ramaswamy/Flickr

Kuva: Sundaram Ramaswamy/Flickr

Teksti: Petra Wallenius

On pimeää kuin komerossa. Silmät ovat auki, mutta en näe. Keuhkoja painaa, en saa henkeä. Hengitys tuntuu samalta kuin silloin kerran mummin sohvalla paksujen peittojen alla, kun pää oli pipi. Niitä peittoja oli tosi monta ja ne haisivat mummille.

Makaan pimeässä liikkumatta ja odotan. Kohta se tulee. Kuulen keittiöstä kellon ja lasken suussa mukana. Tik, tak, tik, tak. Tiedän, ettei lintu ole elävä vaikka se kukkuu. Äiti ja isi pihisevät seinän takana. Tahtoisin väliin.

Raps.

Ikkunan takana on Mies. Se! Se tuijottaa sisälle. Jos katson ikkunaan, se näkee minut. Pidän pään ja silmät suorassa, niin kuin kylässä. Kunnolla.

Mietin, onko Miehellä kirves vai pora. Sellainen vihreä kuin isillä. Sen piikit ovat aina likaisia ja haisevat rakentamiselle. Näin kerran mitä poralla voi tehdä toiselle. En saanut korvia kiinni. Se mies huusi liian kovaa.

Tik, tak.

Jos se on mies. Jos se onkin ufo, sillä voi olla ihan mitä vaan.

Tik, tak, tik, tak. Tuntuukohan kuolleena tältä? Selkään sattuu.

Enää ei ole kuin komerossa, näen jo kattoviivat. Poikittain ja pitkästi, kuviona. Katson niitä kaikkia järjestyksessä. Ylhäältä alas. Lyhyt, lyhyt, pitkä, pitkä, lyhyt, pitkä, lyhyt lyhyt. Takaisin alhaalta ylös, sitten sivulta. Ikkunanpuoleinen poski on tuijotuksesta kuuma, mutta en varmana katso. En katso!

Varpaat palelevat peiton ulkopuolella, mutta en halua liikkua. Leikin kuollutta. Ehkä se lähtee pois niin kuin karhu? Katson yhtä viivaa pitkään ja muut alkavat keinua. Silmät pyörtyvät, pitää räpäyttää.

Skriik.

Suljen silmät. Lopetan hengittämisen. Jäykistyn. Kohisee. Nyt se tulee. Apua. Apua. Apua. Apua. Apua. Apua. Apua. Apua. Apua!

– ÄITIIIIH!