Nyrjähdys

Luovan Kirjoittamisen Verkkolehti 2016, Kolumnit

Kuva: Michele Lamberti/Flickr

Kuva: Michele Lamberti/Flickr

Teksti: Aleksi Kauppinen

 

Se houkuttelee minua jatkuvasti. Se loikka. Se pieni nyrjähdys siinä mitä sanomme.

Löydän itseni usein tilanteesta, jossa keskustelen toisen ihmisen kanssa. Me keskustelemme.

Välillä sanat tulevat laiskasti.

– Moi.

– Moii.

Välillä vastahakoisesti.

– Miten mää tän nyt sanoisin…

– Noku emmää oikein…

Välillä sanat heijastavat tylsyyttä ja mielenkiinnottomuutta.

– Hohhoijaa.

– Niin niin.

Ja välillä ne muuttuvat kiihkeiksi.

– Jaku sit siin on se ja se ja se ja tää ja!

– Joo ja sitku tekee näin nii siin onki tää ja sit jos noin nii sitten!

 

Keskustelut kulkevat myös eri tasoissa.

Välillä puhumme ihmisistä.

– Se yks tyyppi siinä meidän ryhmässä on täys idiootti.

– Jep.

Välillä ilmiöistä.

–  Kaikilla on nykyään tollaset sivusiilit.

– Meikäst ne on kyl niin out.

Välillä puhumme ideoista.

– Mieti ku ois sellaine kotiinkuljetuspalvelu, että joku tulis puhdistaa hammaslangalla sun hampaiden välit!

– Joo! Ja sit sil vois olla sellane lanneteline, josta se sit nykäsee vähä niinku vyöltään sen hammaslangan. Hei mä keksin meiän nimenkin – meiä palvelun nimi on Trans’n’dental, eiks oo iha sika hyvä!

Suurimmaksi osaksi pysymme kuitenkin pinnalla, emme pureudu.

Joskus kerromme jotain henkilökohtaista.

– Mä itkin tänään, koska mua pelottaa mun tulevaisuus.

– Mä tappelin tänään mun veljen kanssa, koska se kohtelee meidän äitiä tosi väärin.

Joskus rikomme pinnan, menemme kehon sisään. Syvennymme ja sukellamme.

– Mä oon oikeesti miettiny sitä, miten mä kohtelen naisia; nyt ku mäkin sain sen vihdoin kokea, et kuinka paljon se sattuu ku sun tunteilla leikitään.

– Mä esitin vahvaa niin kauan, että unohdin kuinka hento ja hauras mä oikeesti oon.

 

Perspektiivit vaihtelevat ja etäisyys maailmaan hengittää kuin sammakot ruohikossa tai kurjet korkeuksissa. Usein asiat hahmottuvat kuitenkin helpoimman kaavan kautta. Osaamme kyllä katsoa asioita, mutta useimmiten keskittymiskykymme vaatii sen, että jätämme muut asiat huomioimatta. Unohdamme, että asiaan on toinenkin näkökulma. Unohdamme, että vieressä on toinen ihminen.

Sitten joku tekee sen.

Joku lausuu taikasanat. Sanat voivat olla mitä tavanomaisimpia, eikä lauseen sanajärjestyksessä ole mitään sen ihmeellisempää. Silloin jotain kuitenkin nyrjähtää paikoilleen. Silloin syntyy ymmärrys. Silloin minä kuulen, mitä sinä sanot; silloin sinä kuulet, mitä minä sanon.