Näytillä

Luovan Kirjoittamisen Verkkolehti 2015, Proosa

Kuva: Neon Tommy/Flickr

Kuva: Neon Tommy/Flickr

Teksti: Riikka Sandberg

 

Roope ajaa ABC:n pihaan lavealla ratin liikkeellä, ja ohitamme jokaisen hyvän, tyhjän parkkiruudun. Roope sammuttaa auton ja nytkähdän. En vilkaise, mutta nyt ollaan kyllä kaukana ja vinossa. Auton ikkunasta näkyy vaaleanpunaisia horsmia, jotka seisovat jäykkinä kuin pieni porukka erimittaisia kuoropoikia. Katson niitä vielä kun suljen oven. Kysyn muistaako Roope miten Irwinin Rentun ruusu meni, mutta hän pudistaa päätään ja pistää tupakaksi.

Aurinko paistaa kuin ABC olisi asfaltin palatsi. Kerron, etten tähyilemälläkään pysty hahmottamaan, missä kohtaa seisoi taannoin Ressun Grilli tai se autokaistan kuusi, jonka alla otettiin Mimmin kanssa aina kyykkypissat.

Tupakointiterassilla nojailee nulikoita, sivukylän mopokukkoja, joilla on huono ryhti, iho ja lippis.  Niillä ei ole aavistustakaan kuka olen. Ne tuijottavat, että kaupunkilaiset ja surkea parkki. Aurinko osuu Roopeen jotenkin autuaasti, ja huomaan kuinka hyvältä hän näyttää. Minulla on mekko, jota Roope kehui yhtenä vappuna. Olemme näky. Mopopojat seuraavat kulkuamme ovelle asti, huomaan terassilla tyttöjäkin. Luoja mitkä tukat.

Liukuovet avautuvat, irrottaudun Roopesta. Pelikoneet, vessat, kassat. Kanisterit, kortit, kukat. Kukka-asetelmissa on jäkälää ja hileitä. Silmäilen pöytäloosien sedät ja yksinhuoltajat, mutten tunnista heitä. Kasvin vieressä nuori poliisi työntää suuhunsa ruokaa. Huomaan käveleväni jo pitkällä edeltä, joten käännyn, odotan Roopea ja otan saman tahdin.

Roope tekee vaikutuksen harjoittelijaan, ja voimme ottaa salaattia. Tomaateissa on majoneesitippa, kurkuista kurkkaa krutonki ja munan keltuainen näyttää harmaalta. Otan märkää porkkanaraastetta. Sanon Roopelle, että porkkanaraaste tekee ihosta sellaisen, että ruskettuu helpommin. Tulee kauniinvärinen iho. Tarjottimelleni putoaa porkkanasuikale, ja ujutan sen salaattilautasen alle. Seisomme peräkanaa tarjottimet kädessä kuin koulun uudet oppilaat. Kysyn  minne päin ja olisiko tämä pöytä.

Pöydässä kuiskaan, että ei ole totta, takanani istuu Jyri ”Leuka-Jyri” Konttinen. Hänen leukansa ei erotu, sillä alahuulesta rintaan on pelkkää suoraa ihopalaa. Ei johdu painosta, mieshän on hyvässä kunnossa. Leuka-Jyri oli nuorena lupaava vesipalloilija, jonka piti siirtyä ammattilaiseksi. Huhu kuitenkin kertoo, ettei Leuka-Jyri voinut jatkaa, sillä vesipallon sääntökirjassa on pykälä, joka määrää solmimaan vesipallolakin narut leuan alle. Roope hymähtää ja laittaa haarukan jo tyhjälle lautaselle. Mietin, olenko puhunut koko ajan ottimet ilmassa. Hän ilmoittaa käyvänsä hedelmäpelillä, ja nyökkään koska juon.

Roopen loittoneva selkä näyttää vahvalta, paidan alla lihakset ovat kuin kivikkoa. Niska on niin jähmeä, ettei se edes pystyisi kääntämään kasvojaan minuun.

Se on tismalleen samanlainen kuin kaikki aiemmatkin miesten niskat.

Katson lautaseni perunaa, otankin sen käteen, ja lataan heittoon kaikkeni. Äänetön peruna ei mätkähdä lähellekään. Kukaan ei nähnyt, jatkan syömistä.

Mopopojat tulevat terassilta sisään, etenevät hitaasti kypärät kainalossa tiskille kuin astronautit. Yksi perässä tulevista tytöistä kirittää pisimmän pojan rinnalle ja nykii hamettaan alemmas.