Nautin. Tuskailen. Revin hiuksia.

Luovan Kirjoittamisen Verkkolehti 2014, Blogijutut

Harjoitusta-kuva-NinniTeksti: Niina Repo

VUOSI 1987: Herään kello viisi aamulla. Uni on poissa. Mitä tekisin? Kun en keksi vastausta, menen ja herätän äitini. Se tuskin on asiallista, mutta hei, olen seitsemäntoista ja maailmassa hyvin vähän minuun päteviä käytössääntöjä. Hopeinen pääkallo korvassa heiluen kiiruhdan vanhempieni makuuhuoneeseen, isken käteni yhteen ja alan vaatia ratkaisuja. ”Ei mitään tekemistä”, valitan.”Vai niin”, sanoo äitini, ”mitä jos lukisit?” ”Kukaan, EI KUKAAN, järkevä ihminen lue kello viisi aamulla”, tiuskaisen ja mulkoilen sinisenmustan tukkani alta. Johon äitini: ”Kirjoita”. Ja jostakin syystä, jota en tiedä, alan kirjoittaa. Kun kello tulee kahdeksan, kävelen keittiöön, jossa muu perheeni on aamupalalla ja ilmoitan: ”Tässä ovat romaanini ensimmäiset liuskat”. 

Parasta tarinassa on, että kun esikoisromaanini Pimeä huone reilut viisi vuotta myöhemmin julkaistiin, siinä oli sama päähenkilö kuin aamuyöllä kirjoittamissani teksteissä. Kerron tarinaa usein, kun minulta kysytään, miten aloin kirjoittaa. ”Aamuyöllä”, sanon. ”Kuin salamaniskusta. Kirjoittaminen alkoi yhtäkkiä ja on jatkunut siitä saakka. Uskon, että jokaisella on oma juttunsa, ja minun juttuni ovat sanat.” Tarinassa on jotakin mystistä, ja hyvä niin, sillä muutoin mystiikka on kirjailijana tekemästäni työstä kaukana.

VUOSI 1995: Istun junassa kassissa kasa paperia ja sylissä Martin Esslinin Draaman perusteet. Kirja on tempaissut minut mukaansa. Katselen tarinan rakenteesta hahmoteltua kaaviota, mietin kohtaamisia, jokaisen kohtauksen sisältämää huipennusta ja vertailen proosan ja draaman rakenteiden mahdollisia samankaltaisuuksia. Olen matkalla Turusta Mikkeliin Suomen Nuoriso-opistolle, jossa opiskelen kirjoittamisen perusteita ja TV-käsikirjoittamista. Olen tähän mennessä julkaissut kaksi romaania ja alkanut aavistella erästä vuosien varrella itsestään selväksi muuttuvaa totuutta: kirjoittajana voi aina kehittyä. On lajeja, joiden ”salat”, siis käytännöt ja tekniikat, voi ja kannattaa opetella. On näkökulmia ja ajatuksia, muiden kirjoittajien, filosofien, tutkijoiden ja taiteilijoiden, jotka rikastuttavat omaa ajattelua. On palautetta, joka auttaa eteenpäin, kannustaa hyppäämään riman yli vielä vähän korkeammalta. Olen alkanut tajuta, ettei kaikkea tarvitse oppia kantapään kautta ja että opittavaa riittää. Hyvät kirjoittajat erottuvat oli laji sitten tosi tai fiktio.

Mikkeliin saakka jaksan matkustaa, koska opetus, jota siellä tarjotaan, on kiinnostavaa ja toteutettu yhteistyössä yliopiston kanssa. Saan kaipaamani oppia sekä opintoviikkoja. Vain yksi asia harmittaa: toisin kuin maailmalla, ei Suomessa kirjoittamisen oppiaineesta voi (vielä kyseisenä vuonna) valmistua. Maailmalla yhä useampi esikoiskirjailija on opiskellut kirjoittamista, Suomessa vasta muutama. Syykin on selvä: Suomessa koulutusta on ollut saatavilla varsin vähän. Täällä kun elää sitkeästi kuvitelma, ettei kirjoittamista voisi opettaa. Että hyväksi kirjoittajaksi jotenkin vain – hups!? – tullaan. Ikään kuin kirjoittaminen ei vaatisi treenaamista siinä missä ihan kaikki muukin. En vielä tiedä, että pian Suomessakin aletaan huomata kirjoittajakoulutuksen myönteiset vaikutukset: dramaturgiaa opiskelleet alkavat levittäytyä Suomen kirjallisille markkinoille ja kerätä kiitokset. En vielä tiedä, että 2000-luvun lopulla melkein kaikki suomalaiset ovat kuulleet eräästäkin dramaturgiaa opiskelleesta kirjailijasta… nimittäin Sofi Oksasesta.

VUOSI 2009: Olen julkaissut 11 kaunokirjallista teosta, mutta silti, tai ehkä juuri sen takia, kirjoittajakoulutus kiinnostaa minua. Suomessa on yksi ainoa yliopisto, jossa varsinaisen yliopiston puolella voi opiskella luovaa kirjoittamista perus- ja aineopintojen verran. Se on Turun yliopisto. Jyväskylän yliopistossa on kirjoittamisen maisteriohjelma, jonka läpikäyneistä tulee kirjoittamisen maistereita. Jyväskylän yliopiston painotus ei kuitenkaan ole luovassa kirjoittamisessa ja kirjoittamisen perus- ja aineopinnot löytyvät avoimen yliopiston puolelta. Oma luovan kirjoittamisen oppiaine on turkulaisille hyvä uutinen ja ylpeydenaihe: ei tarvitse matkustaa muualle vaan saa opiskella Turussa. Oppiaine on hyvämaineinen, ja sillä on ollut loistavia opettajia, muun muassa erinomaista kirjallista uraa tekevä Riku Korhonen. Miksikö kirjoitan asiasta tällaisella paatoksella tässä tekstissä? Koska suhteeni kirjoittajakoulutukseen on intohimoinen ja aloitin juuri Turun yliopistossa Luovan kirjoittamisen oppiaineen suunnittelijana ja opettajana.

VUOSI 2014: Olen opettanut Turun yliopistossa kirjoittamista reilut viisi vuotta. Matkaan on mahtunut vinhoja ilonhetkiä. Opiskelijat ovat kiinnostavia, lahjakkaita ja esikoiskirjailijoita debytoi tiuhaa tahtia. Oppiaine on vakinaistettu ja tittelini on nykyään luovan kirjoittamisen yliopisto-opettaja. Olen kirjoittamisen maisteri ja aloittanut kirjoittamisen väitöskirjan tekemisen. Luovan kirjoittamisen oppiaine on liikkeessä: sillä on oma, vireä kannatusyhdistys, ensimmäinen oppikirja julkaistaan juuri, nettilehti Ote esittelee opiskelijoiden tekstejä. Oppiaine on tehnyt paljon yhteistyötä eri tahojen kanssa. Katselen ympärilleni tyytyväisenä. Kesä on tulossa ja sen myötä jotakin aivan muuta – kirjoitusvapaa. Opettamisen ja oppiaineen kaikenmoisen kehittämistyön jälkeen on aika vetäytyä hetkeksi omaan rauhaan, kirjoittamaan. Seuraavan yhdeksän kuukauden aikana uppoudun tekeillä olevien kaunokirjojen maailmoihin. Naputtelen koneella. Jatkan kirjoittamisen väitöskirjatutkimusta. Nautin. Tuskailen. Revin hiuksia. Annan Tammisen Petrin hoitaa opetushommat. Tervetuloa Petri! Olkoon aikasi täällä antoisa. Toivottavasti saat työstä ja opiskelijoilta yhtä paljon, kun opiskelijat takuuvarmasti saavat sinulta.

Niina Repo