Näin Noitavasarassa neuvottiin

Luovan Kirjoittamisen Verkkolehti 2017, Proosa

Kuva: The Dark Veil †/Flickr

Teksti: Julietta S. Blumenthal

 

Marssin Johtajamme perässä sairaalakäytävää ruumishuoneeseen. En ollut varma, oliko kuolleista herättämisen aie hyvä, muttei ollut asiani kyseenalaistaa Johtajamme ihmetekoja. Kemikaalien ja teurastamon haju tuntui nenässäni. Veli sairaalapsykiatri Petteri avasi oven silmät uskoa säteillen, vaikka avainkortin väärinkäyttö olisi voinut maksaa hänen työpaikkansa. Ruumiskylmiöt humisivat hiljaa.

 

Me opetuskokelaat, joita oli enää yksitoista, polvistuimme rukoilemaan. Lattian kylmyys jomotti polvia. Onneksi olin laittanut päähäni paksumman huivin.

– Minä olen pitkään ja perusteellisesti keskustellut Herran kanssa, ja kuka olisikaan hänelle läheisempi. Nyt on käynyt niin, että veli Laurin kuoleman ajassa ja paikassa on tapahtunut erehdys. Herra on valtuuttanut minut korjaamaan tapahtuneen, Johtajamme messusi kaikuvankauniilla äänellään.

 

Petteri avasi yhden kylmiön oven, veti rosterilavitsan esiin ja nosti päällimmäistä harsolakanaa, johon ruumis oli kääritty. Lauri makasi oudon kalvakkana, mutta masennus ja kireys olivat poissa, ja hän näytti siltä iloiselta pojalta, jollaisena muistin hänen seurakuntataipaleemme alkuajoilta. Sieltä, missä minä olin vastavalmistunut, mutta jo valtauskoon kyllästynyt teologi, ja metsästin isointa ihmettä niin kuin ne, jotka jahtaavat elämäntavakseen tornadoja. Sitten kohtasin Johtajamme.

 

Nostimme Laurin tukevasta aluslakanasta etuhuoneeseen, joka oli tyylitelty pieneksi kappeliksi. Laskimme Laurin ruumistasolle. Yllään Laurilla oli ohut valkoinen sairaalan tunika ja jokin lasten vaipan tapainenkin. Numerolappu ei ollut varpaassa, niin kuin olin jossakin tv-ohjelmassa nähnyt, vaan aluslakanassa.

 

Sisar Martta otti Laurin silmiltä vanulaput ja irrotti leukaa kannattelevan sideharson.

Kassiin Martta oli jo etukäteen pakannut Laurille kunnon vaatteet ja kengät.

– Eihän Lauri voi tuolla raa’assa kevätilmassa millään käärinliinalla kulkea. Vilustuu vielä.

 

Niin me otimme paikkamme ja aloitimme rukoilun. Johtajamme ylisti monilla kielillä Herraa. Yhtäkkiä minäkin lauloin sanskritia ja sumeria, ja vähän tanskaa ja viroa päälle. Tuntui autuaalta. Se olin minä, joka pian pääsisi todistamaan suuren ihmeen!

 

Kului tunti ja Lauri vain makasi vainajana. Petteri katseli häntä otsa rypyssä.

– Kun ruumisavauksessa poistettiin tärkeitä sisäelimiä, hän kuiskasi minulle.

Johtajamme kuuli ja raivostui Petterille.

– Surkea epäilijä. Suutele Laurin jalkoja. Kunnolla.

Petteri totteli niin kuin me opetusvalitut aina teemme. Olemmehan etuoikeutettuja. Teologian gradussani käsittelin ihmeiksi ja noituudeksi leimattuja ilmiöitä, ja kuolleista herättämisestä oli enemmän legendoja kuin luotettavia aikalaiskertomuksia. Mutta aivan pianhan juuri se muuttuisi.

 

Estin itseäni pohtimasta, mitä keskiaikainen Noitavasara olisi sanonut tästä. Painoin katseeni maahan, kuten naisen seurakunnassa kuuluu. Teologian opintojeni aikana epäilin tätä opinkappaletta niin kuin monia muitakin Raamatun kohtia, mutta Johtajamme ansiosta ymmärrän nykyään paremmin.

Petteri vilkuili kelloa ja änkytti pelokkaana

– Kestääkö vielä kauan, kun olisi hiukan huono juttu, jos joku tulisi?

Johtajamme ei alentunut vastaamaan.

 

Rukoilimme kolmannen tunnin. Polviani särki jo ankarasti. Mieleeni ei tullut muita kieliä kuin kouluruotsi, eikä siitäkään mitään rukoilemiseen kelvollista. ’Smörgås’; muistelin, oliko voileipä en- vai ett- sukuinen sana? Johtajamme tukka näytti näin kelmeässä valossa tavallista harmaammalta. Lauri vain kehtasi maata naama rauhallisena. Ihme kyllä hänen kasvonsa eivät olleet vahingoittuneet kolarissa.

 

Jalkani olivat jo tunnottomat, kun Petterin kello näytti kuudetta tuntia. Toivottavasti en pyörtyisi, Johtajamme muistaisi sellaiset hengen heikkoudet pitkään ja määräisi rangaistuksia.

– Kauhea pissahätä, Martta ähkäisi.

– Nyt on kestettävä, sihahdin. – Miten kävi, kun lähdit kesken pissalle silloin, kun rukoiltiin syöpäsairaalle ihmeparannusta vanhainkodissa. Ne arvet ovat sinulla vieläkin.

‒ Vain viikon se vanhus enää eli. Johtajamme mielestä epäonnistuminen oli minun vikani, Martta nyyhkäisi.

 

– Kuuletko Herra! Anna laumani rakkain veli takaisin, Johtajamme messusi.

Käytävästä kuului askelia. Petteri telkesi kädet täristen oven sisäpuolelta. Ovea temmottiin hetken. Sitten askeleet loittonivat. Oli kylmää ja hiljaista.

 

– Mitä tahansa, Herra, mitä pyydät, minä Laurin paluusta annan. Vannon, Johtajamme ulvoi ruumiskellarin loisteputkea kohti.

– Pian nyt, Petteri kuiskasi loisteputkelle.

 

Sitten alkoi tapahtua. Johtajamme ääni nousi ja lamppu alkoi välkkyä. Varjoja pyörteili ympärillämme. Laurin huulet liikahtivat.

 

Rukoilin, minkä ruumiistani lähti, tällehän olin elämäni pyhittänyt. Laurin huulet liikkuivat lisää ja silmäluomet räpsyivät.

– En tahdo enää takaisin, Lauri mumisi.

– Sinä kunnioitat Herran tahtoa ja palaat, Johtajamme määräsi.

– Mutta siellä oli niin paljon parempi…

– Ei mitään muttia. Ole hiljaa ja herää jo, Johtajamme komensi.

 

Lauri kohottautui kankeasti istumaan. Ylistimme Herraa sekä varsinkin Johtajaamme. Martta alkoi touhuta vaatteiden vaihtoa.

 

Poistuimme Johtajamme perässä. Petteri ja Martta tukivat pökkelöistä Lauria. Käytävällä hoitaja ja turvamiehet tulivat vastaan, mutteivät kysyneet mitään, kun Petteri tervehti heitä, ja jatkoivat ruumishuoneelle.

 

Ajoimme tuomiokirkonpuoleista Aurajoen rantaa kokoushuoneelle. Lauri huojui jäykkänä Johtajan vieressä eikä puhunut sanaakaan. Hänestä huokui outo haju. Martta, joka tavalliseen tapaansa oli pikkubussin ratissa, laittoi ilmastoinnin täysille.

 

Teatterin töyssyjen kohdalla Martta hiljensi huolella, ettei Lauri putoaisi penkiltä. Vilkaisin salaa, miten pääsiäisnarsissit koristivat Teatterisiltaa. Johtajamme ei pitänyt siitä, että pääsiäistä juhlittiin väärin.

– Sielläkin oli joki, Lauri kakisteli yhtäkkiä kurkustaan ja vaikeni taas.

– Missä? Petteri kyseli.

Lauri tuijotti tyhjää eikä vastannut.

 

Sisällä Johtajamme naulitsi palavan pensaan katseensa minuun. Nykäisin huiviani ja toivoin, ettei yhtään hiuksia näkynyt. Johtajamme raivostuisi sellaisesta huolimattomuudesta.

– Sisar Maria. Sinusta paistoi ihmeeni äärellä epävarmuus. Uskosi on kaikesta ohjauksestani huolimatta hutera. Rangaistukseksi otat minulta suihin, ja Laurilta myös.

Nielaisin. Olin tottunut pahempiinkin rangaistuksiin, mutta Laurin haju etoi.

– Minulta ei tarvitse. Se ruumiinosa katosi rekan alle, Lauri sanoi.

– Se kauhea onnettomuus…, Petteri huokaisi terapeuttinuotillaan.

– Ei se ollut onnettomuus. Menin itse rekan alle, Lauri jatkoi konemaisella äänellä.

– Miksi, Petteri kysyi?

– En enää kestänyt tätä, Lauri vastasi.

 

Katsoimme Johtajaamme. Tuollaista rienausta ei tietenkään suvaittu, mutta miten ihmeidentekijä voisi rangaista kuolleista herättämäänsä miestä?

– Lauri rakas. Tietysti tämä kaikki on ollut järkyttävää ja olet vielä sekaisin. Ajan myötä toivut. Sinusta tulee se entinen Lauri, jota rakastin välillä enemmän kuin Herraa, Johtajamme sanoi tulisilmät vetisinä.

 

– En tahtonut palata. Mutta koska pakotit, tulin, ja sain lähteä vain yhdellä ehdolla.

– Mikä sellainen ehto muka oli? Johtajamme kähisi.

– Palaan pian ja tuon mukanani kaksitoista muuta. Sinähän vannoit antavasi mitä vain, ja ainoastaan se kelpasi ehdoksi, Lauri ilmoitti.

– Ei Herra semmoista voi vaatia, Johtajamme ähkäisi.

– Mistä muuten tiedät, kenelle vannoit? Lauri kysyi.

Johtajamme ei vastannut. Aavistin pahaa ja kokeilin kokoustilan ovea. Se ei auennut. Tyhjäkatseinen Lauri vetäisi povitaskustaan ruumishuoneelta nappaamansa metallisen työkalun.

 

– Sentään pelastin sinut. Kuinka usein ketään herätetään kuolleista? Oli isoin ihmeteko sitten Raamatun aikojen. Eikö mitään kiitollisuutta? Johtajamme karjui.

Lauri niittasi ruumisskalpellillaan Johtajamme maahan.

– Näin tämän itse neuvottelit Herrasi kanssa. Ja sitten te tahdottomat opetuslampaat, teidän vuoronne, pian päästään kotiin, Laurin kertaalleen kuollut koneääni takoi.

 

Petteri yritti leikkiä sankaria, ja olihan hänellä se onnistumisen mahdollisuus, sillä hän oli harrastanut taekwondoa. Nopeasti Lauri sahasi hänen kaulansa ammolleen samoin kuin tuikkasi hengiltä pari muutakin uskaliainta opetuskokelasta. Pelokkaimmat säntäilivät nurkkiin ja yksi kiipesi verhoihin.

– Pian, lampaat, olette kaikki teuraina. Pääsette pääsiäispöytään, Lauri hohotti.

 

Tartuin rukouspöydän isoon krusifiksiin ja katsoimme Martan kanssa toisiamme silmiin. Toiminnan ihmisenä Martta kiskaisi Laurin kankeista jaloista äkkiliikkeellä maahan. Minä, joka kerrankin tiesin, mitä tein, onnistuin iskemään ristin pitkä pää edellä Laurin selkään sydämen puolelle.

 

Laskin krusifiksin Laurin ruumiin päälle. Sitäkin keinoa suositeltiin Noitavasarassa, vai oliko se ollut jokin toinen graduuni liittyvä kirja? Haroin vanhasta tottumuksesta huiviani. Silmänräpäykseksi säpsähdin, koska se oli valahtanut niskaan. Katsoin varmuuden vuoksi vielä kerran elottoman Johtajamme suuntaan: ei heräisi ennen tuomiopäivää. Kiskaisin huivin solmua avaamatta pois.