Mutta kuka vei juomapulloni?

Luovan Kirjoittamisen Verkkolehti 2016, Kohtaamisia kirjamessuilla

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Teksti ja kuva: Virve Vainiala

Tunnelmakuvia kirjamessuilta

 

Pidän ihmisistä, mutta inhoan tungoksia. Tungoksissa katoaa alituiseen tavoittelemani zen. Erityisesti jonottaminen on hermoja raastavaa, kun ihmiset tunkeilevat aivan liki.  Zen on minulle niin tärkeä, että aloitan jouluvalmistelutkin heti juhannuksen jälkeen, ettei vain tarvitse jonottaa kaupoissa muiden tönittävänä korvia riipivän joulujinglen tahdissa. Väistän sujuvasti kaikki muutkin epämääräiset joukkotapahtumat aina kun vain voin. Siksipä minua ei näe kadunkulmissa vappuviuhkaa heiluttelemassa tai vilkuttamassa äkkiä ohi pyyhältäville valtiovierailijoille. Ehkä myös valtiovieraat inhoavat tungoksia, niin vilkkaasti he yleensä pyyhältävät ohi mustissa autoissaan. Näin minulle on kerrottu.

Joskus kuitenkin uhraan mielenrauhani tungoksen alttarille, jos on ihan pakko. Silloin valmistaudun tilaisuuteen huolellisesti pitämällä hyvää huolta horjahtelevasta zenistäni.  Ennen ihmisten ilmoille lähtöä mietiskelen, kuinka tärkeä tilaisuus kuitenkin on. Pohdiskelen ahkerasti, miten tärkeä juuri minun tilaisuuteen osallistumiseni on tilaisuuden onnistumiseksi. Asiaan kuuluu, että ennen lähtöä hankin liput valmiiksi välttyäkseni kassajonoilta. Laadin sekunnintarkan aikataulun, jotta osaan singahtaa oikeaan aikaan oikeaan paikkaan. Aikatauluni kohokohta on tietysti kotiinlähdön aika, sillä kotiin päästyäni lopetan singahtelemisen, suljen puhelimen, lukitsen ulko-oven huolellisesti ja käyn huilaamaan sänkyyn peiton alle. Sitten maanittelen tungokseen kadottamaani pelokaasti pälyilevää zeniä takaisin luokseni.

 

***

Kirjamessut on poikkeus säännöstä. Niille osallistun, vaikka en kestä ihmistungoksia. Maailmalla liikkuu hurja huhu, jonka mukaan suomalaiset ovat tunnettuja jonottamisen taidostaan. Kuulemma olemme niin hyviä jonottamaan, että jopa ruotsalaiset ovat omaksuneet meiltä jonottamisen jalon taidon lisäksi myös jonottamista tarkoittavan sanan. Huhu on hurja, sillä suomalaiset eivät vaan osaa jonottaa, sanokoot ruotsalaiset mitä hyvänsä. Ainakaan perjantaiaamuna messukeskuksessa ei ollut tietoakaan suomalaisten paljon kehutusta jonottamisen taidosta. Pahin tungos on heti messukeskuksen ovien avauduttua, kun kaikki messuvieraat yrittävät yhtä aikaa sisälle pienen pienistä porteista. Voi sitä kulttuurinnälkäisten ihmisten päätöntä parveilua!

Missään ei näkynyt opastekylttejä – ei ainakaan niin korkealla, että tällainen teletappi olisi ne huomannut. Niinpä antauduin virran vietäväksi ja toivoin, että vielä joskus pääsen messualueelle. Tungoksessa hukkui jonottamisen punainen lanka heti alkuunsa, kun meidän keski-ikäisten täti-ihmisten iloksi ja harmiksi takaa ja sivuilta kirmasi yli-innokkaita koululaisia messuilemaan ja tekemään kulttuuritekoja. En kuitenkaan malttanut pitää suutani kiinni vaan tokaisin – toki ystävällistä äänensävyä tavoitellen, enhän sentään halunnut olla ilonpilaaja heti aamusta, mitä zeninikin olisi siitä tykännyt – muutamalle koulukkaalle, että sisälle ei tosiaankaan pääse yhtään nopeammin, vaikka kuinka he työntäisivät meitä muita kumoon. Hyvä, kun emme jääneet pahemmin jalkoihin! Onneksi kukaan ei loukkaantunut tai heittänyt henkeään, sillä niinkin olisi voinut käydä.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

***

Tällä kertaa en ollut ostanut lippua ennakkoon, sillä netistä ei saanut monen päivän lippuja vaan ainoastaan päivälippuja alennettuun 13 euron hintaan.  Narikkalippua myytiin netissä kympillä – sietämätöntä ryöväämistä! – ei tullut nettikauppoja.

Tungoksessa en nähnyt, mihin jonoon olin asettunut. Viime hetkellä huomasin jonottavani kassalle, jossa kelpasi vain käteinen, joka minulta puuttui.  Vielä kirjamessujen esihistorian alkuhämärissä messukeskuksessa on ollut Ottomatti, mutta ei ollut enää, kiitos pankkipalvelujen säästötoimenpiteiden. Piti äkkiä löytää kassa, jossa kelpasi pankkikortti, sillä kotiinkaan en halunnut lähteä tyhjin toimin. Tietenkään en halunnut jonottaa uudelleen, joten ainoaksi vaihtoehdoksi jäi kyynärpäätaktiikka. Siitä vaan luovimaan diagonaaliin eteishallin toisesta nurkasta toiseen nurkkaan toivoen, että päädyn sopivasti maksupäätteen äärelle.

Siinä matkan varrella jonojen poikki luoviessani kohtasin jos jonkinnäköistä vipeltäjää. Heille kaikille hymyilin kohteliaasti ja pyysin anteeksi aiheuttamaani häiriötä, mikä minulle suotiin, koska en aikonutkaan jäädä kenenkään eteen etuilemaan. Lopulta onnistuin löytämään oikeanlaisen kassan, jossa pääsin vilauttamaan korttiani. Nettikaupan röyhkeä rahastus paljastui kassalla kaikessa karmeudessaan. Kassalla narikkamaksu oli vain 2,5 euroa. Monen päivän lippu sentään maksoi parikymppiä, kuten nettisivuilla oli luvattu. Ylimääräisestä jonottamisen vaivasta suivaantuneena päätin kuitenkin niiltä jalansijoiltani, että yhden päivän lippu riittää minulle tällä kertaa oikein hyvin ja takin sullon olkalaukkuuni – 16 euroa, kiitos! Pahoin kolhiintuneen zenini sulloin takin mukana olkalaukkuun pinkin vesipulloni kylkeen.

Harmistuneena päätin myös, että mitään en tullut ostamaan, kunhan vain kuuntelen kivoja esityksiä ja hypistelen kirjoja, kun ei täällä kumminkaan voi maksaa muuten kuin käteisellä.  Sitä paitsi olin saanut päähäni, että vaikka en ihan konmaritukseen taivukaan, kirjamäärää ei sovi kartuttaa yhtään enempää, koska kirjahyllyssäni ei ole enää tilaa uusille kirjoille.

Niinhän minä luulin, että pysyn päätöksessäni, mutta liha on heikko, ja sorruin oitis kirjahoukutuksiin. Maksupäätteitä löytyi ihailtavan paljon messuhalleista. Niinpä kannoin kotiin lisää lukemista kassikaupalla ja vieläpä erittäin tyytyväisenä. Se vaan jäi kaivelemaan, että en jaksanut enempää kirjoja kantaa kotiin asti – niin edullisia löytöjä ja kaikki tuiki tarpeellisia, tietenkin!

***

Tämän vuoden kirjamessujen pääteema oli saksalaiset ja Satakunta. Saksalaisten pöydät olivat näkyvällä paikalla A-hallissa. Satakuntalaisten osasto oli piilossa B-hallin takanurkassa. Tungos levittäytyi kaikkialle, vain Satakunnan katsomo ammotti tyhjyyttään niinä kertoina, kun siellä kävin.  Törmäsin satakuntalaisuuteen lähinnä messualueella hulluttelevien koululaisten merkeissä. Heidät tunnistin satakuntalaisiksi Satakunnan Kansan pahvisista kruunuista. Ilman keltaisia kruunuja he olisivat käyneet vaikka varsinaissuomalaisista.

Tuskin maltan odottaa seuraavaa kirjamessuvuotta. Silloin varmaan piilotetaan maakuntasarjan seuraava osa jonnekin Ö-halliin ja unohdetaan mainita niin oppaissa kuin opasteissakin, mistä tämä osasto löytyy. Siinä sitten messuyleisö pääsee iloisesti yllättymään, jos se joskus onnistuu löytämään teemaosaston piilostaan. Piilotetaan vielä mikrofonit ja istumapaikatkin yleisöltä. Jos oikein halutaan pelata varman päälle, valotkin voi sammuttaa maakuntaosaston kohdalla. Tehdään osastosta musta aukko, joka imaisee kaikki messuvierailijat äärettömään kitaansa avaruudellisen kaimansa tapaan. Ehkä vastuuvapauslauseke kuitenkin kannattaa kirjata messulippuun valmiiksi ihan vain kuluttajalautakunnalle valittavia kiukkuisia asiakkaita varten. Idea on messuväen vapaasti käytettävissä, olkaa hyvät vain. Ei maksa mitään.

Törmäsin minä vielä kolmannenkin kerran satakuntalaisuuteen. Näin nimittäin Ellilän Kirstin, kun olin kuuntelemassa esitystä finintiaaneista. Kirsti puolestaan oli etsimässä käteistä rahaa. Neuvoin hänet infopisteeseen. Eräs kirjamyyjä, jolla ei ollut maksupäätettä, oli nimittäin hetkeä aikaisemmin väittänyt minulle, sieltä löytyisi rahaa. En kuitenkaan jaksanut enää ottaa yhtään ylimääräistä harha-askelta infolle asti, ja niin jäi ostamatta ikiedulliset käsityökirjat. Myöhemmin kuuntelin myös Kirstin ja muutaman muun naiskirjailijan ihmissuhdekaunopaneelin, jota juonsi mies – kuinkas muuten.

***

Messukävijä joutuu tekemään jatkuvia valintoja päällekkäisten ja limittäisten ohjelmien välillä.  Olin selannut messuaikatauluja kotona netissä ja Turun Sanomien liitteestä. Pöytätietokoneeni jätin kotiin tahallani. Turun Sanomien liite unohtui lähtökiireessä keittiön pöydälle eväsbanaanipussin viereen, kun kipaisin messuilukaverini kyytiin.

Älykännykättömän ja aikatauluttoman oli vaikea pysyä aikatauluista selvillä. Tämä tiesi minulle silkkaa hyötyliikuntaa, kun säntäilin aulan aikataulukompleksin ja esiintymislavojen aikataulujen väliä. Janohan siinä tuli väkisinkin. Onneksi minulla oli mukana ikioma Niken juomapullo, pinkki ja tilava, täynnä vesijohdonraikasta lähdevettä. Pullo on pelastanut minut monta kerta janolta niiden parin kuukauden aikana, kun olemme omistaneet toisemme. Ryyppäsin messualueella pullosta niin taajaan, että hukkasin sen lopulta katsomoon, penkin alle, kuinkas muuten. Juomapullon menetyksestä ylitsepääsemättömän harmissani jäljitin kulkureittini hallista ja katsomosta toiseen. Kyselin pulloa henkilökunnalta aina infoa ja toimistoa myöten, mutta turhaan. Kukaan ei ollut nähnyt pulloani.

Nyt ihmettelenkin, kuka on tarvinnut juomapulloani. Jos olisin yhtään pahanilkinen, manaisin pullovarkaalle jonkin tarttuvan, mutta minulla salaa oireettomana lymyävän taudin, kuten karieksen tai oikein pahan ientulehduksen. Vielä parempi olisi jos taivaista pullovarkaaseen iskisi herpes, yskänrokko tai oikein tuhti angiina, joka vaatisi sairaalahoitoa ja kunnon lääketiputusta. Myös enterorokko voisi tehdä hyvää mokomalle pullovarkaalle. Sitten muistan: zen!

Kädentaitoisena ihmisenä suunnittelen parhaillaan itselleni kirjamessureppua, johon sopii eväät ja kirjaostokset. Kameran ja muistiinpanovälineiden lisäksi messureppuun voin kytkeä vesipullon ja Turun Sanomien messuliitteen helposti käsille saatavaksi.  Tilavimpaan taskuun tulee kuitenkin zen – tärkein messukaverini pullottavan rahapussin lisäksi.