Muistopuhe

Luovan Kirjoittamisen Verkkolehti 2015, Draama

Kuva: Russ Bowling/Flickr

Kuva: Russ Bowling/Flickr

Teksti: Niina Kekki

 

Liisan hautajaiset. Kirkko. Aamupäivä. Etupenkissä istuvat Inkeri ja Inkerin vanhemmat. Muuta hautajaisväkeä. Pappi alttarilla.

 

(Alkuvirsi soi.)

ÄITI

Inkeri, pidäthän sinä sen muistopuheen. En minä pysty.

 

(Inkeri on hiljaa.)

INKERI (itselleen)

Rutiinileikkaus, lupasivat. Pieni kyhmy otetaan vain pois, sanoivat.

(tauko)

Lapsena aina mietin, onko minua jos ei ole minun siskoa.

Ihan aluksi se oli äiti, joka laittoi meille samat vaatteet. Joskus oli eri väriä mutta useimmiten samaa ja aina rusetti hiuksissa. Isä leikkasi etuhiukset ne alkoivat korvien päältä ja kun hiukset olivat poninhännällä näytti että olisi ollut poikatukka. Koulussa se olisi hävettänyt jos olisin ollut ainoa sillä kampauksella. Mutta Liisa istui aina viereisessä pulpetissa ja näytti samalta ja hengitti samaa rytmiä. Liisa istui aina vieressä.

Minua ei ole koskaan kukaan mies rakastanut, ei sillä tavalla kuin elokuvissa. Kävin minä joskus treffeillä. Kolmannet treffit tarkoittivat Liisan esittelyä ja siinä se sitten olikin. Kaikkien paitsi Aarnin kanssa. Aarni sai olla viidet treffit kunnes se sitten jäi. Kyllä minä tiedän että Liisa vaati paljon kaikilta paitsi meiltä kahdelta. Joskus se haittasi minua mutta useimmiten ei. Se oli vain sitä että me olimme ainoat oikein maailmassa. Muut eivät yrittäneet tarpeeksi korkealle, eivät olleet tarpeeksi hyväluonteisia tai riittävän kauniita. Mutta jos kaksi ihmistä oli täsmälleen samoin niin se oli oikein koska se oli tuplasti enemmän mitä kukaan yksinään oli. Minä olen enää vain yksi. Minussa on kaikki väärin.

Teininä nukuimme Liisan kanssa samassa sängyssä ja mietimme että olisi mieletöntä ja ainoa oikea keino jos löytäisimme kaksospojat ja sitten asuisimme neljästään. Olisi tuplahäät ja tuplaristiäiset. Miehet kuolevat nuorempina, joten vanhoilla päivillä olisimme olleet taas Liisa ja Inkeri kaksin meidän omassa punaisessa tuvassa. Minä en tiedä enää missä olen vanhoilla päivilläni. Minä en tiedä kuka olen. Minulla ei ole siskoa.

Meidän koira Fiia piti aina enemmän Liisasta. Siksi niitä olisi pitänyt olla kaksi, ajattelin aina. Meillä oli kaikki samaa mutta silti niiden piti olla eri. Minun valtavan iso teekuppi ja Liisan valtavan iso teekuppi, minun musta ulkoiluasu ja Liisan musta ulkoiluasu. Minulla on nyt kaikkea kaksi mutta minua vain yksi. Paitsi koiria. Koiria minulla ei ole yhtäkään omaa, minulla on vain Liisan koira. Mitä minä teen koiralla joka kuuluu sellaiselle, jota ei ole enää olemassa? Mitä minä teen kahdella valtavan suurella teekupilla? En minä jaksa juoda teetä kuin kupin kerrallaan. Mitä minä teen kun minulla ei ole siskoa.

Minun vieressä on ihan tyhjää.

 

ÄITI

Inkeri kiltti. Sano nyt muutama sana, kun kaikki odottavat.

 

(Inkeri astuu alttarille.)

INKERI

Liisa oli minun siskoni. Hän oli hyvä sisko. Ja minä. (tauko)

 

(Inkeri ryntää keskikäytävää pitkin ulos. Avautuvien ulko-ovien takana näkyy kesäpäivä. Lopetusvirsi. Hälinää kirkkosalissa.)