Mörövuoren Kamala ukko

Luovan Kirjoittamisen Verkkolehti 2017, Haastattelut

Boris Hurtta. (kuva: Wikimedia Commons)

Teksti: Shimo Suntila

Mörövuoren juurella on Boris Hurtan talo. Siellä on myös hänen pieni kirjoituskammarinsa, klapivaraston seinänaapurina. Oviaukossa roikkuu paksu viltti pitämässä pihalla pakkasen tai ötökät, vuodenajasta riippuen. Huoneessa on vuode, kamina, levysoitin, ja tietokone kirjoittamista varten. Hyllyillä on kirjoja, osa Hurtan itsensä kirjoittamia. Isäntä itse on hyvinkin joviaali, vaikka signeeraa pienpainatteensa pahaenteisellä nimimerkillä Kamala ukko. Vieraalle hän lykkää käteen lasin konjakkia ja kehottaa aloittamaan kuulustelun.

 

Hurtta hoiti poliisin tointa ja oli jo 42, kun hän päätti ryhtyä kirjailijaksi. Miksi siinä vaiheessa elämää?

 

– Olin kaiken ikääni harrastanut luovaa toimintaa, piirtänyt sarjakuvia ja pilapiirroksia, kirjoitellut pieniä juttuja ja artikkeleja. Poliisityön olin aloittanut 1969, mutta kahdeksankymmenluvulle tultaessa olin siihen leipääntynyt niin, että vetäydyin toisaikaisiin tehtäviin ja välttelin uralla etenemistä.

 

Kirjan kirjoittaminen oli aina ollut Hurtan unelma, mutta kynnys ryhtyä siihen puuhaan oli korkea. Elämä muuttui, kun hän meni avioon 35-vuotiaana ja tytär ilmaantui kuvioon muutaman vuoden kuluttua. – Tämä vaikutti siihen, että halusin lopultakin kirjoittaa romaanin ja levittää ”taidettani” laajemmalle yleisölle ja ehkä menestyä kirjailijana. Ensisijassa halusin tunnustusta, mutta ehkä olisi mahdollista pärjätä myös taloudellisesti.

 

Poliisiksi valmistutaan poliisikoulusta, mutta kirjailijaksi ei mistään. Missä vaiheessa koit itsesi kirjailijaksi?

 

– Aloitin määrätietoisen romaanin kirjoittamisen tapaninpäivänä 1987. Kirjoittamisesta tuli saman tien tärkein asia. Käsikirjoitukseni kävi kahdella isolla kustantajalla, mutta sitä ei hyväksytty. Aloin myös kirjoittaa kertomuksia, novelleja, ja ne sijoittuivat kuin luonnostaan kauhukirjallisuuden ja scifin alueille. Niitä julkaistiin alan lehdissä ja muuallakin. Seuraava romaanikässäri sitten meni läpi Jalavalta ja julkaistiin 1990. Siinä vaiheessa pidin itseäni tosiasiallisesti päätoimisena kirjailijana, vaikka elantoni sainkin muusta työstä.

 

Hurtan mukaan nämä kaksi ammattia eivät oikein sopineet yhteen. Hänen kirjoittajantaitojaan yritettiin hyödyntää, mutta hän ei lähtenyt täysin rinnoin mukaan. Poliisin työ ei inspiroinut, mutta kestää piti. Eläkeikä koitti nimittäin poliiseilla jo 58 vuoden iässä.

 

Houkuttiko ajatus jättää poliisin ura?

 

– Kirjailijana sain apurahoja, mutta ne jäivät niin vähäisiksi, etten voinut laskea niiden varaan. Pienkustantajien kirjoituspalkkiot olivat vielä pienempiä. Olen sanonut, että jos olisin antautunut kutsumukselleni jo parikymppisenä ja alkanut kirjoittaa Cottoneita ja Lännensarjoja, olisin varmaan ajautunut vapaaksi nälkätaiteilijaksi. Se että aloitin vasta 42-vuotiaana pelasti minut tältä kohtalolta.

 

Uran alkupuolella kirjailija kynäili lähinnä yksin, vaikka tapasikin kollegojaan, joskus jopa idoleitaan. –Tuttujeni ikähaarukka on aika suuri, mielestäni kirjoittaminen pystyy yhdistämään hyvinkin erilaisia ja eri-ikäisiä ihmisiä, kunhan päämäärät ovat samansuuntaisia. Sen seitsemän esikuvaa minulla oli ja on ehkä vieläkin. Ei sellaisia, joiden tyyliä ja aiheita olisin halunnut matkia, mutta samanhenkisiksi arvelemiani. Monet vanhemman polven tekijöitä, monet ulkomaalaisia kirjailijoita, enkä ole etsinyt heihin kontaktia. Yksi johtotähti oli Jarkko Laine, saman oppikoulun kasvatti, minua hieman nuorempi, mutta varhain esille noussut, monipuolinen, monitietoinen ja vaikutusvaltainen. Tutustuin häneen ja moneen muuhunkin paikalliseen kirjailijaan aika pian saatuani julkaisuja.

 

Nuorempien kirjoittajien silmissä Hurtta on profiloitunut tarkaksi lukijaksi, joka osaa antaa täsmällistä palautetta kehitysasteella olevista teksteistä. Mutta aina ei näin ei ole tehty.

 

– Nämä tuttavuudet eivät ole olleet sen luonteisia kuin nykyään tapana on (ja mikä on hedelmällisempää): emme ole neuvoneet toisiamme tai suunnitelleet kirjoittamisiamme yhdessä, olemme vain saman taiteen- tai viihteenalan harjoittajia. Kaiken sai oppia kantapään kautta, mutta oppia sekin on. Paljolta olisin välttynyt, jos olisin tuntenut valmiiksi kirjoittajia, pyytänyt palautetta ja keskustellut heidän kanssaan kaikesta mahdollisesta. Mutta sellainen ei oikein olisi ollut minun tapaistani, vaikka saatan vaikuttaakin ulospäin suuntautuneelta.

 

Mitäs minä sanoin. Mörövuoren Kamala ukko.

 

Takana Hurtalla on uraa tänä jouluna 30 vuotta. Ikä tuo viisautta. Aluksi hän kapinoi tietokoneita vastaan, mutta taipui lopulta. – Ajan tasalla kannattaa pysyä, mutta pitääkö pyrkiä sen edellekin, sitä en osaa sanoa.