Monologi: Martti

Luovan Kirjoittamisen Verkkolehti 2014, Draama

Teksti: Matleena Merta

Tyhjä asunto. Olohuoneessa ikkunan edessä kulunut nojatuoli, Martti istuu siinä selkä kumarassa. Lattialla hänen edessään on lyttääntynyt kinkkusämpylä.

Martti:
Minun pitää mennä. Mennä. Nyt. Uudet asukkaat tulevat huomenna, eikä tämä ole enää minun, ei meidän, eikä ole enää meitä.

Pitäisi tämä tuoli viedä. Helvetti, että voi olla raskas, kuin sementtisäkki. Ei tällaisella vanhalla rähjällä voimia ole enää… (Tauko. Yrittää nostaa tuolia, ei kovin ponnekkaasti)

Ei jaksa. (Huokaisee)

(Sytyttää tupakan)

Anneli, se aina inhosi kun poltin. Paitsi silloin nuorena kun tavattiin, silloin jaettiin punaviini ja viimeinen tupakki, aurinko paistoi eikä kukaan ajatellut keuhkosyöpää tai kellastuvia hampaita. Toista se on nykyisin. Lääkärikin kielsi polttamasta. Vähät minä siitä välitän, sen mielipiteistä tai Annikin. Tällainen vanha ukonrähjä kun olen, pian kuolen kuitenkin.

(Nousee. Avaa ikkunan, heittää tupakan pois, vaikka ei ole polttanut loppuun)

Pitäisi lähteä. Minä en jaksa. En jaksanut vanhaa elämää, mutta en tiedä jaksanko tätä uuttakaan. Asunto on myyty, uutta ei ole. Mitäs tässä nyt… (tauko)

Anneli kävi. Sanoi… Sanoi, että pitäisi syödä. (katsoo sämpylää, nostaa sen lattialta).

Se toi minulle sämpylän. Kaikki ne vuodet. Kaikki ne riidat, joissa minä olin hiljaa ja Anneli oli pettynyt minuun. Ei selkärankaa, se sanoi ettei minulla ole selkärankaa.

Ottaa maasta sämpylän, alkaa syödä, kyyneleet valuvat.

Se teki minulle sämpylän. Kinkkusämpylän. Minä niin pitkään ajattelin, ettei se enää välitä minusta, ei paskan vertaa. Ja silti, tässä istun, syön sen tekemään kinkkusämpylää. Snellmannin keittokinkkua, oikeaa voita, suomalaista avomaankurkkua. Vaalea sämpylä, vähän vettynyt kurkkusiivujen ansiosta.

Syö sämpylän loppuun.

Ostin junalipun. Ouluun. En ole koskaan käynyt Oulussa. Sanovat, että siellä tulee paljon, ja viima luikertelee iholle, vaikka olisi miten paksu takki. Hullua, sanoisi isä. Ja Annikki, en kertonut sille. Mitäpä se sille kuuluu enää. Mitäpä se enää kuuluu isällekään. Kääntyilköön rauhassa haudassaan, saapahan liikuntaa edes kuolemansa jälkeen.

Nousee, nostaa tuolin ja alkaa kantaa sitä kohti ovea.

Ensin vien tämän nojatuolin roskiin. Roskiin koko paska.

Juna odottaa.