Monologi: Kivi

Luovan Kirjoittamisen Verkkolehti 2014, Draama

Kuva: Toni Castillo Quero/Flickr

Kuva: Toni Castillo Quero/Flickr

Teksti: Suvi Holopainen

Kivi pitäisi puhdistaa, kirjaimet kasvaneet täyteen pientä sammalta. Tuo A:kin kadonnut melkein näkyvistä, on se isä vaan sammaleinen mies. Jospa ensi viikolla soittaisin, kyllä isä puhtaan kiven ansaitsee. Likainen tyyppi se kyllä oli, mutta en minä voi sitä noin vaan jättää sammalta kasvamaan. En tuo kukkia, olkoon se sitten minun vastalauseeni jos kiven puhdistan. Enkä talvella kynttilää, olkoon pimeässä. Pyhäinpäivänä ja jouluaattona täällä on valomeri ja tuossa musta aukko, olkoon musta aukko kaikkien valojen keskellä, vaan eipä ole sammalta. Huomenna soitan. Mitä tuo tuossa häärää, antaisi minun rauhassa ajatella. On muuten naisella tyylikäs lierihattu, on huivilla noin nätisti leuan alla kiinni niin etten näe kasvoja ollenkaan. Onkohan kovinkin ruma, kun noin peittelee? Huomenna soitan, huomenna soitan. Nyt se nostaa päätään ja katsoo tänne, voi ei mitkä silmät. Miksen minä yhtään katsonut, miten pukeuduin? Isä ei niin vaatteistani välitä, mutta tuo nainen! Isän takiahan minä tulin, huomenna soitan. Voi ei, nainen tulee tänne. Miten minä tämän Tarjalle selitän? Ehkä ei tarvitsisi sanoa mitään, mutta kun viisikymmentä vuotta olen kertonut sille aina kaiken. Olin salatreffeillä hautausmaalla, vaikken kyllä ollut. Katsoin silmiin vierasta naista, vaikken kyllä tahallani katsonut. Mietin selityksiä vaikkei ollut tarvetta selitellä, mutta eikös juuri syyllisen tarvitse keksiä selitys? Minä olen syyllinen ja huomenna soitan. Niinkö minä Tarjalle sanon? Että olen syyllinen ja ajattelin puolikkaan epäsoveliaan ajatuksen? Tai ehkä kolmanneksen? Minähän olen kuin isä, vaikken ole siirtynytkään vielä sanoista tekoihin. Eikä se sitä paitsi kertonut kellekään, vahingossa paljastui ja jätti jälkeensä sammaleisen kiven niin, että minun pitää kaiken maailman kivenraaputtelijoille soitella. Pitääkö minun kertoa kolmannesajatukseni Tarjalle? Pitääkö minun sanoa sille, että samaistuin isään eikä niin ole kyllä koskaan ennen ikinä käynyt? Nainen tuijottaa vieläkin, yrittää päästä puheisiin. Juttelisi tuolle sammaloituneelle sukulaiselleen tai mille lie aviomiehelle. Ei tarvitsisi muiden miehiä kuikuilla kivien välistä. Keskity kiveen äläkä kivien väliin, siinä vasta opetus. Tarja, Tarja, Tarja. Tarja on kivi, tuo nainen kivien väli. Voi ei, nyt vertasin Tarjaa isään. Ei niissä kyllä ole mitään samaa. Tarja ei ole koskaan minnekään häipynyt, paitsi Teneriffalle kerran. Sieltä se toi kastanjat vai mitkä ne on ja kalisutteli monta viikkoa jälkeenpäin. Koskaan en ole muulloin siihen suuttunut, enkä isäänkään kuin tämän yhden kerran. Ei ole totta, nythän minä taas vertasin niitä. Lopettaisi tuo tuijotuksensa, lähtisi menemään. Huomenna soitan, sammalta kivessä. Olikohan isä Teneriffalla koskaan ja mitä niitä muita turistisaaria on? Matkustiko ylipäätään, oliko se yhtä hullu lukemaan kuin Tarja? Hoiti puutarhaa? Teki koruompeleita? Oli oikea ihminen? Kivi se on. Kivien väliin, katse kivien väliin. Ei tuohon väliin, josta tuijotetaan vaan toiseen väliin. Huomenna soitan. Mitä tuo kirjoittaa tuolla? Tuo minulle jonkun paperilapun. Huomenna soitan.