Molemmin puolin pöytää

Luovan Kirjoittamisen Verkkolehti 2016, Lehtijutut

Vaimo (Venla Stång) ja lottovoittaja (Panu Saarnivaara) törmäyskurssilla Teatteri Maneerissa kantaesitetyssä Frida Maria Pessin käsikirjoittamassa näytelmässä Ei kukaan Lottoa voittaakseen. Kuva: Teatteri Maneeri

Vaimo (Venla Stång) ja lottovoittaja (Panu Saarnivaara) törmäyskurssilla Teatteri Maneerissa kantaesitetyssä Frida Maria Pessin käsikirjoittamassa näytelmässä Ei kukaan Lottoa voittaakseen.
Kuva: Teatteri Maneeri

Teksti: Frida Maria Pessi

Voiko kirjoittaja istua kummallakin puolella pöytää? Olla yhtä aikaa kriitikko ja näytelmäkirjailija. Olen esittänyt tämän kysymyksen itselleni säännöllisesti viime syksystä lähtien.

 Kun menin ensimmäistä kertaa sanomalehteen työharjoitteluun, toimittajat kysyivät minulta, millaisen kirjan haluaisin julkaista. Olin aina haaveillut kirjoittavani julkaisukynnyksen ylittävän teoksen, mutta halusin harjoittelussa vakuuttaa, että toimittajan työ on suurin unelmani, vaikka se todellisuudessa oli eräänlainen varasuunnitelma. Vastasin siis, etten halunnut kirjoittaa kirjaa, halusin olla toimittaja. Muut toimittajat nauroivat minulle. Jokainen toimittaja haluaa kirjailijaksi, he sanoivat. Nauroin mukana. Asia ei jäänyt vaivaamaan.

Kului aika monta vuotta. Halusin edelleen kirjoittaa. Myös elokuvat ja teatteri kiinnostivat. Valmistuin kulttuuritiuottajaksi. Harkitsin jälleen kerran toimittajan työstä luopumista, mutta päädyinkin teatterikriitikoksi Turun Sanomiin. Viimeisen kahdeksan vuoden aikana olen kirjoittanut lähemmäs kolmesataa arviota – pääasiassa teatterista, mutta myös sirkuksesta, nukketeatterista ja performanssista. Kulttuurituottajana näkemykseni esittävästä taiteesta on melko tekninen. Vuosien varrella olen oppinut katsomaan esityksiä myös taiteellisesta näkökulmasta ja kehittänyt asiantuntijuuttani seuraamalla kenttää ja sen kehitystä.

 

Lämmin teatterinystävä

Kriitikolle teatteri antaa jatkuvasti uutta materiaalia, sillä Suomessa on useita satoja teattereita, joiden valikoimassa nähdään vuosittain jopa tuhansia näytelmiä. Irmeli Niemi toteaa artikkelissaan Suomalaisen teatteriarvostelun vaiheita (1984), että teatteriesitysten seuraaminen ja arvostelu kuului jo varhain lehdistön tehtäviin. Koska teatteri on eri aikakausina ollut erilaista, tapa tarkastella teatteria ja arvioida sitä on muuttunut ajan kuluessa ja jokainen kirjoittaja on tuonut kentälle jotakin uutta. Maamme ensimmäisiin teatterikriitikoihin lukeutuvan Zacharias Topeliuksen teksteissä yhdistyivät Niemen mukaan lämmin teatterinystävä, ihanteellinen kulttuuripoliitikko ja tuottelias kirjoittaja.

Topeliuksen tapaan haluaisin itsekin olla kriitikkona lämmin teatterinystävä. Haluaisin olla myös draamantajuinen, tarkkanäköinen ja laajempia kokonaisuuksia hahmottava. Topeliuksen tapaan uskon kriitikon velvollisuuden ulottuvan kolmelle taholle yleisöön, näyttelijöihin ja taiteeseen itseensä. Tosin voisin lisätä listalle vielä tekstin ja ohjauksen, sillä ilman näitä kahta ulottuvuutta ei ole teatteria.

 

Tuskaa draaman kirjoittamisen kurssilla

Mitä enemmän näin ja koin teatteria, sitä enemmän tekstin merkitys korostui. Lämpimästä teatterinystävästä kehittyi vähän analyyttisempi, ehkä myös vähän kriittisempi katsoja, joka löysi edelleen riemun hyvistä teksteistä ja niiden onnistuneista tulkinnoista. Ei ole olemassa huonoa teatteria, mutta mielestäni epäonnistunut esitys syntyy ohjauksen ja tekstin hankalasta suhteesta.

Mitä enemmän ajattelin tekstiä, sitä enemmän halusin kirjoittaa draamaa. Tosin ihan salaa. En uskaltanut puhua haaveestani kenellekään. En tietenkään. Tuntui, että hypin toisten tontille. Luovan kirjoittamisen perusopintojen draaman kirjoittamisen kurssi oli täynnä tuskaa ja ahdistusta. Kamppailin itsekritiikin kanssa. Välillä koin, ettei minulla kriitikkona ollut oikeutta edes kirjoittaa draamaa. Ihmisen on pysyttävä omalla puolellaan pöytää, ajattelin. Koska työ teatterikriitikkona oli yksi osa elantoani, uskoin tehneeni valintani siitä, kummalla puolella pöytää pysyisin jatkossakin.

Aineopintojen draaman kirjoittaminen oli ihan yhtä hankalaa. Kurssi jäi kahdesti kesken. Kävin teatterissa ja kirjoitin proosaa. Jokaista proosatekstiä kirjoittaessani mietin, miten teksti asettuisi lavalle tai elokuvakameran eteen. Mietin, miltä tekstini näyttäisi näyteltynä, miten ohjaaja ratkaisisi tekstini käänteet. Novelleihini alkoi ilmestyä yhä enemmän dialogia.

 

Esikoisen syntyi salaa

Minun ei ole helppo puhua haaveistani ääneen. Kerran kuitenkin avasin suuni ilmeisesti oikeassa paikassa. Myönsin teatteria harrastavalle ystävälleni, että haluaisin kokeilla näytelmän kirjoittamista. Ystäväni veti tuolin viereensä ja kutsui minut samalle puolelle pöytää. Ensi-ilta oli vuoden päästä.

Kirjoitin näytelmän kaikessa hiljaisuudessa, vähän salaa. Pelkäsin, että ääneen sanominen saisi kuplan särkymään. En ollut silti tekstini kanssa yksin, tukenani oli ystäväni lisäksi myös ohjaaja, joka kommentoi tekstiä eri vaiheissa. Palaute oli arvokasta ja auttoi minua ymmärtämään, millaisiin asioihin kannatti kiinnittää huomiota jo kirjoittaessa. Kun roolituksesta ja esitysaikatauluista oli päätetty, muotoilin Turun Sanomien kulttuuritoimitukselle kymmenen sähköpostiviestiä, ennen kuin uskalsin lähettää yhden ja kertoa, mitä tuleman piti. Olo oli kuin rajan yli hiipivällä sotilaskarkurilla.

Turun Sanomien kulttuuritoimituksen vastaus lämmitti mieltäni. En luiskahtanutkaan automaattisesti kokonaan pöydän toiselle puolelle. Oli muitakin kriitikoita, jotka olivat käyneet kokeilemassa siipiään molemmilla puolilla. Näytelmäni ensi-illassa unohdin hengittää. Siitä kirjoitetun kritiikin heräsin lukemaan yöllä heti sen päivittyessä verkkoon. Palaute oli aika neutraali tai siltä se tuntui.

Olin oppinut luovan kirjoittamisen opinnoissa ottamaa vastaan palautetta, eikä se siksi tuntunut pelottavalta. Enemmän jännitti se, riittäisikö esitykselle yleisöä ja huomattaisiinko sitä mediassa ollenkaan. Näytelmäni sai hyvän, mutta varovaisen vastaanoton. Tuskin siitä maailman ikimuistoisinta teatterielämystä tuli muille kuin äidille ja anopille – ja tietysti minulle.

Eikä minusta yhdessä yössä tullut näytelmäkirjailijaa, mutta ehkä entistä asiantuntevampi kriitikko. Ymmärrän nyt ehkä paremmin sitä prosessia, joka tapahtuu tekstin ja ohjaajan välillä. Ymmärrän kuinka pieni osa näytelmästä on tekstiä. Ehkä ymmärrän paremmin myös näyttelijää. Toisaalta näytelmän kirjoittaminen on avannut myös jonkun lukon sisältäni. Kriitikkokin on luova kirjoittaja. Jokainen toimittajakin on. Palaan ajatuksissani ensimmäiseen sanomalehtiharjoitteluuni ja ymmärrän paremmin kuin koskaan, miksi kirjoittava ihminen tarvitsee pyöreän pöydän.

 

Teatteri Maneeri: Ei kukaan lottoa voittaakseen.

Käsikirjoitus Frida Maria Pessi, ohjaus Veli-Pekka Teponoja.

Kantaesitys 11.9.2015

 

 

Tässä on myös linkki näytelmästä kirjoitettuun arvioon.

Sekä trailervideoon tässä.