Molemmat tarinat syöksyvät kohti toisiaan, paljastaen lopulta, mitä on keskipisteessä.

Luovan Kirjoittamisen Verkkolehti 2014, Blogijutut, Proosa

Otteita Kirsi Alanivan luovan kirjoittamisen seminaarityöstä

Romaanikäsikirjoitukseni sijoittuu vanhaan kartanomiljööseen ja tapahtuu kahdessa eri aikatasossa. Päätarinaa kerrotaan yksikön ensimmäisessä persoonassa ja menneessä aikamuodossa. Se on kertomus äidistä ja tyttärestä, jotka asuvat kaksin ränsistyneessä kartanossa Grey Gardenin naisten hengessä. Kakkostason tarina sijoittuu puolestaan viime vuosisadan alkuun ja on kirjoitettu preesensissä yksikön kolmanteen persoonaan. Se kertoo kahdesta piiasta, Mildasta ja Marthasta, jotka kostavat väkivaltaisesti kokemansa vääryyden. Aikatasot sijoittuvat käsikirjoituksessa limittäin menneen ajan pulpahdellessa välillä nykyisyyteen. Molemmat tarinat syöksyvät kohti toisiaan, paljastaen lopulta, mitä on keskipisteessä.

I

 

” En nähnyt Marthaa pimeässä, mutta minä haistoin hänet. Nurkasta levisi ullakolle lämpimän navetan haju, joka sekoittui pölyisessä ilmassa rehevään hien tuoksuun. Kaiken päällä leijaili saunakammarissa kuivattujen kiinanruusujen vieno tuoksu. Martha lausui karhealla äänellä runon. Tai ehkä ne olivat sanoja jostain vanhasta kansanlaulusta.

 

Pihakauriit lumella, vuodesta toiseen,
käyvät lisääntymässä. Kokonainen kauriin suku, vaikka meistä
vain yksi sai lapsen, yksi kantoi kuollutta lasta kohdussaan
ja yksi, ei koskaan kantanut hedelmää.

Sitten hiljaisuus pyyhkäisi ullakon tyhjäksi. Ennen kuin Marthan haju hälveni nurkasta kokonaan, hän kuiskasi minulle vaimeasti: ”Hän kuolee, ennen kuin ehdit kostaa”.

II

”Kuusi tuntia myöhemmin maailma on yhä hiilenmusta. Puut kituvat rankoina saunan ikkunasta levittäytyvän peltoaukean reunoilla ja kalpea marraskuun aamu värjyy vasta aavistuksena niiden yllä. Myrsky on viimein laantunut ja Milda herää saunakammariin pedatulta laverilta pesty ja kapaloitu lapsi sylissään. Lapsi imee ahneesti Mildan rintaa. Hän haistaa sen nälän ja antaa keltaisen ternimaidon valua vuolaasti lapsen pienille huulille. Maito on paksua ja kermaista ja sisältää kaiken, mitä hänen lapsensa tarvitsee selvitäkseen hengissä tulevista vuorokausista.

Milda ei tule kuitenkaan koskaan näkemään lapsensa seuraavaa aamua, sillä ennen auringonlaskua hän makaa hengettömänä Saarniemen takana humisevassa pimeässä ruovikossa.”

Otteita työpäiväkirjasta

Marras- ja joulu 2013

”Käytin paljon tajunnanvirtatekniikkaa saadakseni aikaan tekstimassaa ja virittäytyäkseni tunnelmaan. Kymmenen minuutin tajunnanvirrasta löytyi yleensä yksi käyttökelpoinen lause, jonka varassa jatkoin kohtauksen kirjoittamista. Käytin tekniikkaa tietoisesti hyväkseni esimerkiksi niin, että maanittelin jotain henkilöä astumaan hämärästä esiin. Kuka on Martha? Miltä hän näyttää? Entä Johansson? Miksi Martha haluaa tappaa hänet? Miltä hän näyttää? Oli vapauttavaa kirjoittaa tietämättä, mitä tarinassa tulee seuraavaksi tapahtumaan!

Imetyksestä johtuvassa hormonipöhnässä olisi tuskin ollut mahdollistakaan kirjoittaa millään muulla tavalla. Aivot eivät toimineet loogisesti tai johdonmukaisesti, mutta olin täynnä hormonien aiheuttamaa tunnelatausta. Välillä itkin kirjoittaessani Mildan synnytykseen liittyvää kohtausta, olin niin pahoillani hänen lapsensa puolesta. Luulen jollain alitajuisella tasolla (näin jälkikäteen ajateltuna) käsitelleeni omaa lapsen menettämiseen liittyvää pelkoani.”

Maaliskuu 2014

”Välillä tuntuu siltä, että tekstiin tarttuminen on kuin panssarivaunun käynnistäminen, hidasta, jäykkää ja aikaa vievää. Pitää istua alas, vääntää sataa vipua ja nappulaa, tarkistaa ilmanpaineet ja öljyt, kääntää tutkat ja putket oikeaan asentoon, varmistaa että käden ulottuvilla on kaikki tärkeä ja katsoa sitten, ettei kukaan jää alle, kun rotisko lähtee viimein liikkeelle. Sen jälkeen sitä ei pysäytä enää mikään.”

Huhtikuu 2014

”Kirjoittamiseen laskeutuminen on vähän samanlaista kuin radiokanavan virittäminen. Oikealla kanavalla ajatukset kuulostavat kirkkailta ja selkeiltä ja kirjoittaminen on sekä helppoa että luontevaa. Joskus huomaa melkein vahingossa olevansa oikealla taajuudella ja tekstiä alkaa virrata lähes itsestään. Sitten tapahtuu jotain, itkuhälytin rutisee, puhelin soi, perunavesi kiehuu yli ja kanava alkaa säristä. Kuuluu rätinää ja tiutautiutautilitalitittan sirkat ne… hetkeksi tulee selkeää, sitten rätisee taas pitäisköhän tänään lämmittää sauna, huomisen ruokaak… ritsräts… ja pelkkää suhinaa. Ja se siitä, kanava on hukkunut lopullisesti.”