”Moi”, hän sanoo.

Luovan Kirjoittamisen Verkkolehti 2015, Proosa

Kuva: Jesse Millan/Flickr

Kuva: Jesse Millan/Flickr

Teksti: Santeri Latvaala

Kun vanhempani tapasivat, he söivät oskarinleikettä ja menivät panemaan. Sitten minä synnyin. Neljätoista vuotta myöhemmin isä vei tavaransa autoon eikä tarvinnut apua. Päätin etten ikinä perusta perhettä.

Autoilija kiihdyttää, vaikka jalankulkijoiden vihreä jo palaa. Isäpuolella numero viisi oli samanlainen Samara.

Sieltä Senja jo tuleekin. Haen hänen huomionsa ja heilutan.

”Moi”, hän sanoo. ”Moi”, minä sanon.

Kävelemme. ”Hienot kengät”, sanon. ”Kiitos”, hän sanoo.

En huomannut kehua vereen kastettua viittaa.

”Mitä sä haluisit tehdä?” kysyn. ”Emmä tiijä”, hän vastaa, ”mitä sä?”

”Emmä tiijä”, vastaan, ”mulle käy ihan mitä vaan.”

Päätämme ettemme tee mitään.

Kuka olisi mieluisinta päivällisseuraa jos saisit valita kenet tahansa haluaisitko olla kuuluisa ja jos niin miten?

Mitä tahansa kumpi tahansa ottaakin puheeksi, se puhkeaa kukkaan, versoaa ja todistaa koko maailmalle meidän kuuluvan yhteen, olemme yhdessä jumalia ja luoneet tämän kaiken, tietoisuutemme on toistemme ja yhdessä kaikki. Hänen kanssaan haluaisin perustaa oikean perheen, sellaisen joka ei romahda kuin korttitalo, äkkiarvaamatta.

”Tiesitkö, että tietoisuutemme luo tämän maailmankaikkeuden, eikä toisin päin?” kysyn.

Senja nyökkää. ”Elämä on aika siisti juttu.”

Illatkin päättyvät joskus. Kotitalonsa edustalla katsomme toisiamme silmiin pidemmän aikaa kuin hetken. Päättämätön tuijotus äityy ylipitkäksi eikä tahdo ratkaista itseään. Suudella vai ei? Lasken mielessäni hitaasti kymmeneen ja sanonkin vain ohimenneisen heipan. Parhaan kaverini kihlattu sentään.