Miten kirjoitin tänään

Luovan Kirjoittamisen Verkkolehti 2015, Kolumnit

Kuva: Drew Coffman/Flickr

Kuva: Drew Coffman/Flickr

Teksti: Linda Skogström

 

Tänään kirjoitin kuten aina, samalla ilman muuta ja epätodennäköisesti. En ole kirjoittajana minkäänlainen tietty, en sitä enkä tätä. Maanantaisin kirjoitan niin, tiistaisin näin ja keskiviikkoisin noin. Lauantaista nyt puhumattakaan. Se, että minulta kysyy, miten kirjoitan yleisesti, on kuin kysyisi maanis-depressiiviseltä, millaiseksi tämä tuntee olonsa keväisin. Mutta vaikken voi kertoa, miten kirjoitan kaikenkaikkiaan, voin silti kertoa tästä päivästä. Miten tänään kirjoitin. Sillä tämä päivä ei ole muita ihmeellisempi, ei hienompi eikä huonompi.

Tänään kirjoitin hampaat irvessä ja veren maku suussa. Kandin tai gradun kirjoittajien tauti. Mutta onnea on veren maun jälkeen se tunne, kun tietää nousseensa taas yhden rappusen. Olisi hauska miettiä, miten kynän tai näppäimistön avulla noustaan portaita konkreettisesti, mutta tämä ei ole niitä päiviä.

Toisinaan tarvitsen kirjoittamisen aloittamiseksi oikeanlaisen musiikin tai valkoisen kohinan. Valaiden laulua en ymmärrä. Musiikista vain lyriikaton toimii taustaäänenä, poikkeuksena raivokirjoittaminen, jota luultavasti harjoitan jälleen illalla.

Raivokirjoittaminen on seurausta liian pitkiksi venyneistä päivistä, nälästä, ärsyttävien ihmisten tapaamisesta tai muista ikävistä asianlaidoista. Se on olennainen osa mielenterveyden ylläpitoa, ja voin antaa luvan kutsua sitä terapiakirjoittamiseksi. Raivokirjoittaminen vaatii usein taustakiihokkeeksi vihaista musiikkia, mieluiten saksalaisin lyriikoin.

Riemukirjoittaminen on edellisen vastapari, kolikon toinen puoli. Se, jossa on kauniimpi kuva. Kun raivokirjoittaminen purkaa paineita ja puhdistaa, riemukirjoittaminen jakaa onnen. En usko, että riemukirjoitan tänään, mutta huomenna on jo aivan uusi ja arvaamaton päivä.

Asiakirjoittamiseksi kutsun kaikkea sitä, mitä on tehtävä, ja tänään kirjoittamisessa on kyse juuri siitä. Vaikka raivokirjoittaminen tuntuu toisinaan paljon asiallisemmalta kuin vaikkapa venäjänaineen tuhertaminen, on asiakirjoittamiseen suhtautuminen aivan oma, tärkeä oma lukunsa. Asialliset hommat hoidetaan ja sitten voidaan pyöriä levällään kuin Yo-kylän fasaanipopulaatio. Asialla on paikkansa: sen avulla noustaan niitä portaita, joista aiemmin mainitsin. Joskus portaat tosin johtavat liukumäen yläpäähän, josta on jälleen vain suunta alaspäin. Mutta selavii, sanoisi suomalainen Louvressa.

Kaikkea yllämainittua ja runsaasti muuta kirjoitan sängyssäni. Asunnossani ei ole muuta järkevää paikkaa, tai sitten sokean raivokirjoituksen hallitessa syksyäni en ole vain muuta hoksannut. Asia vaatinee lisätutkimusta, vaikken olekaan kirjoittaessani kovin paikkatietoinen.

Tärkein ja mahdollisesti myös ainoa kirjoittamiseen liittyvä riittini on itsetsemppi. Kun alan kirjoittaa, muistan melkein aina kertoa ensiksi hiljaa itselleni, että olen ihan hyvä. Ja vaikka välillä on todistettavissa, että huonokin voin olla, jatkan ajatuksen viljelyä. Jos uskon että osaan kirjoittaa, jätän huonomman vaihtoehdon ehkä lopulta kokonaan pois, eikä minun tarvitse enää koskaan pelätä. Saan olla joka hetkessä juuri se kirjoittaja, joka minusta milloinkin esiin pyrkii.

On myös päiviä, jolloin kirjoittaa ei voi. Ei millään ilveellä. Mutta yhtä varmasti kuin nämä kuivat päivät, tulevat myös ne, joina liuskat lentelevät täysinä ympäriinsä. Myös tämä on osa sitä arvaamattomuutta, jonka kanssa minun on kirjoittajana pakko pelata. Eikä se peli ole niin julma kuin miltä kuulostaa. Vaikka saan välillä itku kurkussa vaatia sanoja, on myös hetkiä, jolloin ne tulevat itsestään. Tässäkään ei ole mitään muuta punaista lankaa tai sääntöä kuin vaihtelu itse, ja tänään kuljen keskitietä: päivä ei ole täysin kuiva, mutta liuskat eivät lentele.

Kirjoittamiseen liittyy aina jollain tavalla hyväksynnän haku. Muutakin saa väittää, mutta melko tiukasti pidän tästä väitteestäni kiinni. Kirjoittajana tarvitsen voittajaolon edes silloin tällöin. Ikään kuin lupauksen siitä, että olen oikea kirjoittaja, enkä pelkkä yrittelijä ja kompastelija. Jonkin aikaa sitten sain armahduksen ja riemun tunteen, kun luin Julia Cameronia. Kertoisin, mikä teos oli kyseessä, jos suinkaan muistaisin. Oli miten oli, pieni englanninkielinen dialogi pelasti minut. Näin se kuului:

-Did you write today?

-Yes I did.

-So today you are a writer.