Miten kirjoitin tänään?

Luovan Kirjoittamisen Verkkolehti 2017, Kolumnit 0 Comments

Iida Rauma. Kuva: Ami Koiranen

Teksti: Iida Rauma

Ala-astelaisena peruskoulun pituus tuntui lamauttavalta. Loputon aamuinen koulubussin odotus, loputtomat toimettomat välitunnit, loputon luistelu ympäri epätasaisesti jäädytettyä urheilukenttää, jatkuva ulkopuolisuus, jatkuva väkivallanuhka, väsähtäneet iltapäivät ja kasaantuvat läksyt, koulukirjojen yksinkertaistukset ja asiavirheet…

Kun ajattelin tulevaisuutta, lukiota, yliopistoa ja työelämää, tunsin kauhua: Velvollisuuksien määrä ei nimittäin tulisi tippumaan vaan kasvamaan. Jos aina olisi jotain pakottavampaa, milloin pirussa minä sitten tekisin sitä, mikä minua oikeasti kiinnostaa – sitä, mikä luo elämääni merkityksen? Milloin lukisin, ajattelisin, piirtäisin, säveltäisin ja kirjoittaisin? Viikonloppuisin tai loma-aikoina, mikäli ihmissuhteilta kerkeäisin? Vai vanhainkodissa ennen kuin kiisseliin sekoitettu benzo ehtisi vaikuttaa?

Ala-asteesta on parikymmentä vuotta, luojan kiitos, ja vaikka tulevaisuus osoittautui peruskoulua paremmaksi, kysyn itseltäni samoja kysymyksiä. Miten järjestää tila ja aika oikeasti tärkeälle? Olen toistuvasti hankkiutunut eroon turhanpäiväisistä velvollisuuksista, yksipuolisesti energiaa imevistä ihmisistä ja kamppaillut irtautuakseni yleisistä käsityksistä siitä, miten ihmiselämän pitäisi edetä. Toistuvasti olen myös haalinut itselleni uusia velvoitteita, ottanut kantaakseni muiden ongelmia ja tehnyt töitä, joista maksetaan paremmin kuin pitkän proosan kirjoittamisesta.

Enimmäkseen elämä koostuu täysin sattumanvaraisista ja epäoikeudenmukaisesti lankeavista puitteista, mutta jossain määrin myös päivittäisistä valinnoista. Käytänkö aikani rimpuillen kiireen ja puuduttavan nettijumituksen välimaastossa? Elänkö niin kuin pitää vai siten, että kestän ylipäänsä elää? Kirjoitanko tänään vai sitten kun?

Jos tekee normeista poikkeavia ratkaisuja, esimerkiksi taidetta sen sijaan että tekisi uraa ja lapsia, yhteisön palkinnot jäävät vähemmälle. Minun onneni on, että peruskoulu (ei edes piilo-opetussuunnitelman varjolla vaan silkkaa kelvottomuuttaan) opetti minut suhtautumaan epäluulolla siihen, mitä kulloinkin pidetään palkittavana tai paheksuttavana. Opin lintsaamaan. Yhdeksännellä luokalla en käynyt yhtään kokonaista viikkoa koulua. Ja kun lintsasin, tein itselleni merkityksellisiä asioita – luin, ajattelin, piirsin, sävelsin ja kirjoitin. Kirjoitin sitä, mikä tuntui tärkeältä enkä sitä, mitä oletin muiden haluavan lukea.

Vuosien mittaan olen pyrkinyt lintsaamaan yhä kattavammin niin kutsutusta normaalielämänä. Päivittäisten valintojen tasolla se tarkoittaa äänetöntä puhelinta ja katkaistua nettiyhteyttä, olemattomuutta sosiaalisessa mediassa ja yksinäisyyttä. Se ei tarkoita, että elämäni olisi vailla kiireitä tai velvollisuuksia tai sitä, etten ikinä epäonnistuisi oman tilan raivaamisessa. Mutta silloin, kun elän sellaista elämää kuin haluan, minä kirjoitan. Nyt, en koulupäivän tai kiisselin jälkeen.

 

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *