Miten kirjoitin tänään?

Luovan Kirjoittamisen Verkkolehti 2016, Kolumnit

Susinukke Kosola. Kuva: TImur Yilmaz

Susinukke Kosola. Kuva: Timur Yilmaz

Teksti: Susinukke Kosola

Hyvien kirjailijoiden keittiöt haisevat paskalle

Kadehdin kumppaniani, joka järjestelmällisesti kirjoittaa aamusivujaan joka aamu ennen kuin olen edes herännyt. Ehkä osittain hänen vihkoonsa raaputtavan olemuksen vuoksi aloin jo heti herättyäni pohtia, miten kirjoitan tämän kolumnin. Tai pikemminkin mistä. Harkitsen päiväkirjamuotoa jostain kirjoituspäivästäni, mutta kirjoitettuani kaksi kappaletta totean tulleeni umpikujaan: Olen viime aikoina hionut kirjani käsikirjoitusta loppuun ja tehnyt apurahahakemuksia. Se nyt on selvää, ettei jälkimmäisen takana oleva hiki ole taltioimisen arvoinen asia, ensiksi mainittu taas vaatii liian pitkän selostuksen teokseni sisällöstä, jotta siitä kirjoittamisessa olisi jotain järkeä. Ilman sitä tekstiin ei synny vetoa, lauseet jäävät ontoiksi: ”Kustannustoimittajani kannustamana mietin uudestaan, onko kohta ’Märkivä haava ajan siteessä / on realistinen utopia’ liian alleviivaava.” Voiko ketään kiinnostaa, miten sorkin kahta riviä puolen tunnin ajan?

Yritän siirtyä yleiseen. Pohdin henkilökohtaisia kirjoittamisen kaavojani: Miten keksin metaforia kuvittelemalla asioita kuvina, erittelemällä näiden erityispiirteitä ja pohtimalla, mitkä muut asiat toistavat näitä piirteitä. Miten päämäärätön kaupunkihaahuilu on antanut minulle kyvyn löytää oikeat kysymykset, joihin voi lähteä etsimään vastauksia. Miten minulla on jokaiseen ajattelumalliin – analyyttiseen, kuvalliseen, kerronnalliseen – omia lempiteoksia, jotka virittävät minut tuottamaan tietyn tyyppistä tekstiä. Nämä aiheet kuulostavat jotenkin liian spesifeiltä. Eivät tarpeeksi universaaleilta henkilökohtaisuuksilta. En halua käyttää palstatilaani vielä yhteen Buzzfeed-artikkeliin, jossa joku kirjailija kirjoittaa ”The only way to jumpstart your creativity is to sniff turpentine and think about your mother naked.” Koko aihe ja genre etovat. Lordi Byronkin joi etikkaa mainostamatta sitä luovuuden eliksiiriksi.

Entä jos lähdetään kokeellisemmalle linjalle? Jos kirjoitan vaan rönsyilevää tajunnanvirtaa prosesseista, jotka valtaavat paperin kuin musterastaat valkoisen taivaan jättäen jälkeensä merkitykset siipien välistä pudonneet kielen hilseet paljastaen runojen muotoutumisvaiheet paremmin kuin sanat niiden on haljettava kuin munat paljastaakseen todellisuuden keltuaisen no ei vitussa, ajattelen hetken aikaa kirjoitettuani auki tätä tajuntalankakerää.

Alan kadehtia kaikkia ihmisiä, joiden teksteistä pidän, koska koen epäonnistuneeni luovassa prosessissa – epäonnistuinhan jo kolme kertaa. Tekee mieli iskeä silmämuna kaktukseen rangaistukseksi. Olen huono kirjailija, tiedän sen.

Kokoan itseni ja lähden kävelylle. Kumppanini on varmasti kirjoittanut aamusivuihinsa tuhat hyvää ajatusta, joita lähtee purkamaan työhuoneelleen. Yritän keskittyä: Okei, olen kirjoittanut viime aikoina yhdenmukaistavia elementtejä kokoelmaani. Tämä yhdenmukaistamisen prosessi on käytävä läpi aina ennen novelli- tai runokokoelman julkaisua. Palaan kotiin ja kirjoitan:

”Kirjailijan työ on logiikan ja merkitysten urien uurtamisen työ. Ihmisten aivot etsivät säännönmukaisuuksista merkityksiä, ja kirjailijan tehtävä on hyväksikäyttää tätä aivojen prosessia.”

Paskaa. Tästä puuttuu kaikki henkilökohtainen ote, jota minulta pyydettiin. Minulta loppuu aika, minun on mentävä opettamaan lapsia Ilpoisten kirjastoon. Tuntuu, että en ole saanut aikaiseksi mitään. Word-tiedosto on pyyhitty tyhjäksi useaan otteeseen. Jos olisin Antti Nylén, olisin jo varmasti luonut nerokkaan tekstin, jossa taiteilija kesyttää sisäistä saatanaansa ulkoistamalla tämän voimia paperille. Se kolumni päättyisi sanoihin: ”Paha on jokaisessa asuva hulluus; vain luomalla sille häkin paperille on sitä turvallista katsoa hyvänä.” ja kaikki pitäisivät minua nerona. Teen smoothien ja lähden ulos.

Urjalan esikoiskirjailijaseminaarissa joku vertasi tekstin luomista kokkailuun: ”Ihan sama mitä keittiössä tapahtuu, ihmiset näkevät ja maistavat vain sen, mitä lautaselle laitetaan.” Ja jokaisen keittiössä, jossa ei valmisteta kymmenettä kertaa samaa ateriaa, ovat roskikset täynnä pilalle menneitä annoksia. Niin on käytävä, jos haluaa luoda jotain uutta. Minä tiedän tämän todeksi.

Kunpa vain vielä uskoisin siihen. Ehkä pääni ei silloin olisi niin täynnä kukkivia pakkoajatuksia siitä, miten jokainen epäonnistunut teksti tekee minusta yhä epäonnistuneemman ihmisen. Tiedän sen olevan toisin päin. Tiedän, mutta en koe.

Lopulta tämä teksti syntyi spontaanisti kännykän näppäimistöstä bussimatkalla vanhempieni luota kotiin. Tietenkin ensiksi piti teloittaa ajatus siitä, että tämä on jo liian tekotaiteellista metailua. Kuitenkin, nyt kun luen kirjoittamiani kappaleita, huomaan, että tämä on juurikin se henkilökohtainen luomisen prosessini, jonka käyn läpi ennen jokaista valmista tekstiä. Tämä on se kurkkaus keittiööni, jota minulta pyydettiin. Tajuan sen vasta kirjoittaessani näitä viimeisiä rivejä. Olen tyytyväinen. Ja ehkä en ole ihan sysipaska kirjailija. Hyvällä tuurilla tämä tunne pysyy kanssani kaksi päivää.

 

Susinukke Kosola

Hänen seuraava kirjansa Avaruuskissojen leikkikalu julkaistaan 1.4.2016