Miten kirjoitin tänään?

Luovan Kirjoittamisen Verkkolehti 2015, Kolumnit

Kuva: Veikko Somerpuro

Kuva: Veikko Somerpuro

Teksti: Marissa Mehr

Syksy on ollut rankin moneen vuoteen. Maksan vieläkin velkoja työntäyteisistä ja käsistä lähteneistä opiskeluvuosistani, jotka johtivat lopulta uupumukseen. Työteho on vieläkin, vuosia myöhemmin, noin kolmanneksen entisestä.

Viimeisten viiden kuukauden aikana olen kirjoittanut esseitä, kritiikkejä, kolumneja, artikkeleja, tuhansia sähköposteja ja vielä enemmän Facebook-päivityksiä. Jos en suhtautuisi lehtityöhön luovana kirjoittamisena, olisin tukkeutunut ja tukehtunut.

Viimeksi pääsin uppoutumaan seuraavan romaanin maailmaan heinäkuussa, Budapestissä. Siitä tuntuu olevan ikuisuus.

Muutaman tunnin pistäytyminen romaanin maailmaan silloin tällöin ei riitä, saati sovi minulle kirjoittajana. Tarvitsen enemmän. Puolivuosittain olen karannut Unkariin muutamaksi viikoksi voidakseni upota totaalisesti tekstini maailmaan. Viimeksi jätin (tai totuus on, että unohdin) jopa puhelimeni Suomeen. Kävelin kaupungin katuja ja kirjoitin kahviloissa, baareissa sekä asunnolla.

Kerran meni yhdeksän päivää, etten puhunut kenenkään kanssa. En kaivannut seuraa, sillä minulla oli käsikirjoitukseni. Pieni säälittävä raakileeni.

Yllättäen tänä syksynä en kiireiden ja taloudellisen tilanteen vuoksi päässyt Budapestiin. Oireilin jo marraskuussa ja elättelen toiveita, että keväällä sitten. Silloin kirjoitan ja lähden tuohon eriskummalliseen maahan.

 

Ongelma ei ole uusi. Kamppailin jo ensimmäisen romaanini kanssa saman asian kimpussa. Pakotin kalenteriini päiviä, jolloin en tehnyt mitään muuta kuin käsikirjoitusta. Mitä pidemmälle projekti eteni, sitä enemmän opinnot ja työ kärsivät, kun kolme tai neljä päivää viikosta oli omistettu ”oopperalle”.

Nyt yritän saada opintoja pakettiin, työskennellä sekä kirjoittaa toisinkoistani. Yhdistelmä tuntuu ahdistavalta, liian tuhdilta. Kaiken lisäksi ensimmäiseen romaaniin liittyvää uskoa ja varmuutta ei ole mailla eikä halmeilla.

Toivoisin olevani vielä esikoista pukertava alokas, silloin osasin vielä keskittyä olennaiseen: tekstiin. Nyt ajattelen yhä useammin, kuinka hyvin ymmärränkään niitä, jotka eivät koskaan julkaise seuraavaa teosta.

 

Luonto sentään on puolellani. Mikäli en kirjoita, täytyn kuona-aineista ja alan voida pahoin. Teksti on pakko saada ulos muodossa missä hyvänsä. Ja – kuinka käytännöllistä! – perfektionisti minussa haluaa työstää tekstistä mahdollisimman hyvän. Muuta ei oikeastaan tarvitakaan, jotta on kirjoittaja. Sen pitäisi riittää.

Miten siis tänään kirjoitin? Viimeistelin yhden kriitikin Kiiltomatoon, toisen Turun Sanomiin. Lisäksi kirjoitin tämän kolumnin. Tunnen iloa ja olevani etuoikeutettu siksi, että saan ansaita elantoni kirjoittamalla.

Siitä huolimatta mieltä kaihertaa toive ajasta, jolloin voin varmuutta ja uskoa täynnä täyttää kalenteri päivillä, joina keskityn vain käsikirjoitukseen. Onneksi minuun on sentään pesiytynyt varmuus siitä, että sellaisiakin päiviä vielä tulee – joskus.