Mitäs daamille

Luovan Kirjoittamisen Verkkolehti 2015, Proosa

Kuva: Montecruz Foto/Flickr

Kuva: Montecruz Foto/Flickr

Teksti: Riikka Sandberg

Se on täyttä potaskaa, pajunköyttä, oikein puhdasta paskaköyttä koko kulkuriromantiikka.

Niin vaan käveltiin, hoikka poika hattu päässä olki suussa, myhäiltiin vähän, ja neito kivelle, avot. Vähän ku vihelsi ja virnisti, niin homma oli paketissa ja suudeltiin makuulla, Suomen kesässä. Ja sitte hop hop, ei jätetty ku muisto ja jatkettiin matkaa. Tää on naurettavaa. Että tätä tarakkaakin, ei tohon taakse edes menis naista, ei edes kevyttä. Kun nyt joku näkis. Sattuukin niin helvetisti, miten ei toi nilkkakaa äske viel noin turvonnu ollu.

Miks mä sanoin Hertalle sen saman mitä kaikille.

Markkanen viel sano maanantaina, etten saa sanoa sitä enää yhellekään kauniille naiselle, koska parhaat naiset lankee ja kylän miehet kyttää ku vieras julli tulee apajille. Möhömaha Markkanen vaa hengästyy ja on jokaselle että minä autan minä autan, saanko auttaa saanko autella. Ei asiakkailta kysytä niin.

Mut mä sanoin sen. Mitäs daamille.

Mitäs daamille? Juhlakenkiäkö, tanssimaanko lähössä? Rusetti ojossa menin taas ja pimpelis pompelis aivan valmista kauraa koko tyttö.

Voi Hertta. Koko neliykkönen. Älyttömän iso jalka sellaseen varteen. Hmh. Oliko se ees aitoa. Istuttiin kaivon kannella, avattiin oluet, oli joku lintu, vai oliko. Se sopis, joku erikoinen. Hei oli siellä se kurki, koska Hertta siitä sanoki. Hertta näytti niin hyvältä, niin hyvältä. Taivutti päätä taaksepäin ku nauro. Ja niin se nauraa kaikelle mikä on oikeasti hauskaa, joten. Joten oli se aitoa edes hetken.

Jos tossa kyltissä lukee Turkuun yli sata, niin en muuten ala. En tasan ala. On se kolme numeroa. Satakolkytkahdeksan. Mä kuolen miksen mä pölliny vaikka vittu Suhosen pyörää, 138 kilometriä tervepä terve, naisten pikkufillarilla iso mies. Polvilumpiot tässä löystyy. Tällee polkee vaan kaksmetriset kalastajat, aivan sama vauhtikin, ei tällä pääse. Mä en pääse kotiin ikinä.

Kulkuri painais kävellen eikä hikeä yhtään, aurinko näkyis ja sitte kuu, reissumies näyttäis hyvältä kummassaki valossa, eikä miettis naisia vaan avaruuden liikkeitä, vähä puhuis kulkukissalle. Tapailis laulunsanoja. Menis talon ovelle koputtamaan, ottais askeleen taaksepäin. Kysyis emännältä että anteeksi onko yösijaa.

Miten Hertta ja se suuteliki niin rumasti. Ahnaasti. Keskellä tanssilavaa viel, mautonta, kaikki ny lavalle kattoo.

Pakit ja potkut samana päivänä, kuka saa, kysynpä vaan, että kuka saa eka pakit ja sitte potkut. Ennen ku tulin Markkaselle niin en ollu tapellu koskaan, en ollu lyöny niin mitään, en edes oveen. Kukaan Turun jätkistä ei uskois. Ei ne ehkä uskokaan.

Mitäs daamille. Kirottu kesätyö. Emmä tienny että ees pystyn juoksee niin kovaa, Hertan aviomies oli viel vanha sprintteri. Farssia, farssia silti, tanssiorkesteriki paikalla, oliko viel Suhonen jopa haitarissa, niin on se varmaa näyttäny hyvältä ku takaa-ajolla on taustamusiikkia. Kyl mä aika hyvin pujottelin ne pöydät, mut eipä riittäny, niin. Niinpä.

Hertta mikset sä sanonu että sulla on aviomies miten sä voit tehdä mulle näin.

Mut kyl mä ymmärrän Markkasta, ei se pahalla. Se oli eka joka tuli nostamaanki, kysy kuis kävi, taputti sit selkäänki ku mikäki isä. Sano lopuks, ettei sil oo varaa pitää murjottuu äijää töissä. Ku herkät säikähtää, ja lapsiaki tulee ens viikolla liikkeeseen, ku äidit hakee sit markkinatansseihi kenkiä, niin ei tolla naamalla ei, ei tollasta voi myymässä pitää.

Helvetin kylä. Tässä mä olen. Tässä mä todella olen. Pitäkää isonyrkkiset miehenne. Pitäkää kenkänne. Pitäkää kesäheilafantasianne, naiset hipelöikää itteenne hiljaa kun jönssit kuorsaa teihin selin, mä en lähde teidän öitänne täyttämään.

Mä en ole kulkuri. Mä olen pyöräilijä.