Mitä päiväkirjoihin ei kirjoiteta

Luovan Kirjoittamisen Verkkolehti 2017, Proosa

Teksti ja kuvitus: Virve Vainiala

 

Iia hakee kahvin tiskiltä ja istuutuu ikkunapöytään. Hän ojentautuu kevätauringon hailakoiden säteiden lämmiteltäväksi ja sulkee silmänsä aurinkolasiensa suojassa – lasit ovat lahja Iian sisustusblogin yhdeltä sponsorilta. Hän kaivaa kännykän käsilaukustaan, näppää valokuvan kahvistaan ja lähettää sen Instaan:”Bloggaajan rankka työpäivä miltei puolessavälissä. Tiivis kuvaussessio takana, mukana oli ihana luottokuvaajani, jonka kuvia odottelen valmistuvaksi.”

Seuraavaan kahvikuppikuvaan Iia onkii käsilaukustaan päiväkirjansa ja merkkikynän rekvisiitaksi. Sitten on selfien vuoro – ensin aurinkolasit päässä ja ilman. Hän tarkistaa rutiininomaisesti yksityiskohdat – tukan ja meikin. Sponsori tykkää huonoa, jos tuotemerkit jäävät piiloon. Kampaus ja taidokas päivämeikki ovat lahja toiselta sponsorilta. Niiden tekemiseen upposi melkoisesti aikaa alan huipputekijöiltä.

Kallista meikkiä pitää vielä hyödyntää jotenkin. Hänhän voisi järjestää söpön äiti–lapsi-tuokion Kuutin kanssa myöhemmin iltapäivällä. Sen hän voisi kuvata itse kännykällä. Lukijat ovat hulluina kaikkeen Iiaan ja hänen perheeseensä liittyvään. Erityisesti Kuutti on herättänyt ihastusta syntymästään saakka. Aina kun Kuutti esiintyy blogissa, siellä on melkoinen lukijarynnistys.

Tykkäyksiä satelee kymmeniä ennen kuin Iia ehtii laskea kännykkänsä pöydälle. Häntä huvittaa ajatellessaan kaikkia lukijoitaan, jotka seuraavat hänen jokaista liikettään somessa. Eikö heillä ole omaa elämää lainkaan! Ei silti, ellei heitä olisi niin paljon, hänen toimeentulonsa olisi vaarassa. Iian blogi on suosittu sekä lukijoiden että sponsoreiden keskuudessa, sillä hänellä on ilmiömäinen kyky esitellä uusimmat trendit houkuttelevasti. Hän löysi melkein ensimmäisenä konmarituksenkin. Kiitolliset lukijat ylistävät kommenttilaatikoissa, miten he pääsevät eroon ylimääräisestä painolastista Iian ansiosta.

Avattuaan läppärin hän maistaa varovaisesti kahvikupista ja irvistää. Kahvi maistuu kamalalta. Neljännen kuvan hän ottaa kahvista ja kakunpalasta. Lukijakunta tykkää, kun hän esittelee henkilökohtaisia heikkouksiaan, niin kuin nyt tätä kakkuakin. Kakkua hän ei kuitenkaan syö – ties kuinka monta hikitreeniä tarvittaisiin, ettei se näkyisi hänen vyötäröllään. Kakkukuvia kuitenkin tarvitaan tasapainottamaan ankaran valkoisia sisustuskuvia. Sitä paitsi kahvilan omistaja maksaa hänelle ihan kivasti siitä, että kahvilaketju pääsee hyvin näkyville hänen blogissaan.

Ikkunan takaa avautuu alakuloinen jokimaisema. Jos Aurajoki olisi Seine, rannoilla parveilisi taiteilijoita ja katukaupustelijoita sulassa sovussa turistilaumojen kanssa. Tarjoilijakin kiikuttaisi upeasti rakennetun kahvijuoman elegantisti suoraan pöytään, mutta täällä on ihan turha haaveilla pöytiin tarjoilusta, eivätkä jokirannassa tarjenneet vielä pultsaritkaan. Ja jos Turku olisi Pariisi, Iia olisi upporikas, huippusuosittu somevaikuttaja, jonka kasvot olisivat tuttuja myös perinteisessä mediassa. Siellä hänen ei tarvitsisi tapella joka ikisestä mainoseurosta – päinvastoin, tuotesijoittajat kilpailisivat hänen suosiostaan. Silti hän ei haluaisi enää vaihtaa elämäänsä takaisin siihen oravanpyörään, josta hän uskaltautui hyppäämään poikaystävänsä, josta sittemmin tuli eksä, kannustuksesta. Jos eksä ei olisi elättänyt häntä ensimmäistä puolta vuotta, hän olisi varmaan kuollut nälkään tai joutunut palaamaan entiseen työhönsä häntä koipien välissä.

Olohuone sai uuden, entistä hehkeämmän kevätlookin. Huomatkaa, mikä tila ja avaruus avautui

Äh, mikä avaruus avautui! Tuohon pitää keksiä parempi verbi. Iia on keskivertobloggaajaa tarkempi ilmaisutyylistään ja välimerkkivirheet ovat hänelle kauhistus.

ikkunan alle, kun siitä poistettiin ruma työpöytä, jota käytti vain mies silloin kun sattui olemaan kotona, siis tuskin koskaan

jota ei käyttänyt juuri kukaan, Iia korjaa tekstiään. Miten hän saisi sen sanotuksi, että by the way, konmaritin myös puolisoni helvettiin, sillä totesin, ettei hän tuottanut minulle enää iloa elämääni. Sisutin olohuoneen uusiksi ja häivytin miehen elämästäni jäljettömiin. …lähti uuden muijan matkaan. Kohta se on häntä koipien välissä ovella pyytämässä päästä takaisin, mutta minäpä en huoli sitä takaisin. Ei, hän ei ole vielä valmis kertomaan lukijoille erosta. Mutta valokuvat hän tarvitsee päästäkseen kirjoitusvireeseen.

– Ne valokuvat, Iia sanoo valokuvaajalle puhelimeen vaativasti. – Kuvien olisi pitänyt olla jo täällä. Haluan ne vartin päästä. … No hyvä on, saat puoli tuntia. Mutta jos ei niitä kuulu ajallaan, hankin seuraavalle keikalle toisen … miten niin sopimus? Sinähän tässä töpeksit kaiken aikaa… Voisin haastaa… antaa olla. Vauhtia nyt… Minulle tulee toinen puhelu.

Iialla on kiire päästä valokuvaajasta eroon, mutta äidin puhelua hän ei halua. Siellä hän kuitenkin odottaa sitkeästi langoilla, koputus vain kuuluu hänen korviinsa. Äiti latistaa aina hänen tunnelmansa muistuttamalla milloin mistäkin joutavanpäiväisestä. Kerrankin äiti soitti, että nyt Kuutti on katkaissut koipensa ja tarvitsee viedä heti paikalla lääkäriin, ties vaikka leikkaukseen tarvitsisi päästä, kun tämä nilkutti hetken aikaa puistossa pudottuaan keinusta. Olisi pitänyt parempaa huolta eikä antanut taaperon kiipeillä.

– No, mitä nyt… Iia… älä sano minua Leenaksi. Sano Iia!… No, kun se on minun nimeni nykyään… Kun minä tahdon… Tästä on puhuttu ihan tarpeeksi. Leena on ruma nimi. Iia on paljon nätimpi, persoonallinen… taiteellinenkin. Ja paljon harvinaisempi kuin Leena. … miten niin hamsterin nimi! Jos ei sinulla ole mitään muuta asiaa, voidaan lopettaa… Kyllä tässä menee vielä. Kuvaaja töpeksi pahasti valaistuksen kanssa ja nyt hän joutuu photoshoppaamaan koko sarjan perusteellisesti. No, kun huomattiin se ihan liian myöhään… Mitä? Oletko sinä syöttänyt hänelle jotakin sopimatonta…? Niin no, valitti hän vähän vatsaansa aamulla ja yökkäili välipalavanukkaalle, mutta ajattelin että… etkä sitten anna keltaista Jaffaa. Anna mieluummin vissyä… Kuutti on muutenkin lihava. Minutkin lihotit lapsena tynnyriksi … se mitään vauvanpyöreyttä ole… pullero se on …Illalla sitten. … Pidän minä puhelimen auki… tietenkin voit soittaa, jos on tärkeää asiaa… jos vatsatauti ei mene ohi ja lääkäriin tarvitsee… Kuutille pusit ja halit. Pus, pus, äitin rakas!

Iia muiskauttaa vielä kuuluvasti puhelimen mikrofoniin. Hän laskee puhelimen pöydälle harmistuneena. Blogia pitäisi kirjoittaa, mutta inspiraatio on kadoksissa. Äidillä on aina samanlainen vaikutus häneen. Hän tarttuu päiväkirjaan ja kynään.

Tavanomainen kuvauspäivä. Valokuvaaja yritti parastaan, mutta yhteisymmärrystä ei oikein syntynyt. Odotan kuvia kahvilassa kärsimättömänä. Ilman niitä en saa blogitekstiä kirjoitettua. Riippuu paljon kuvista, mitä painotan tekstissäni.

Äiti soitti kun olin kirjoittamassa blogia. Kuutilla on kaikki hyvin, mitä nyt vähän on vatsa sekaisin, mutta sitä nyt on niin paljon liikkeellä. Kun ei vain tuputtaisi Kuutille mitään epäterveellistä. Hieman harmittaa, kun kuvaaja ei olekaan ihan sitä, mitä minulle luvattiin.

Iian mieleen tulee edellinen riita äidin kanssa. Äiti ei ymmärrä, mitä uhrauksia hän joutuu tekemään edistääkseen uraansa. Äidin mielestä Iia on itsekäs ja huono äiti – hylännyt Kuutin mummolaan kerran toisensa jälkeen työkeikkojen vuoksi. Äiti ei ymmärrä, että Kuutilla on kaikki hyvin mummolassa äidin kanssa. Tuskin hän edes huomaa, ettei Iiaa näy missään. Ja huono puolisokin hän on, äidin mielestä hän on ajanut miehensä vieraan naisen syliin. … Itse lähti, ei tarvinnut ajaa, mitä nyt vähän piti vihjaista miehelle, ettei hän sopinut enää sisustukseen.

Iia hätkähtää puhelimen merkkiääneen, niin syventynyt hän on kirjoittamiseen.

– No, mitä nyt taas? … Anna olla viimeinen kerta, kun minua vitun lehmäksi sanot… Lukot?… Ei niitä tarvinnut vaihtaa, ne sarjoitettiin uudelleen… En tule… No, en tule avaamaan… Älä huuda minulle! … Sinulla oli aikaa hakea tavarasi, mutta et tullut …Tarvitsin tilaa uudelle sisutukselle… Tiesit sen kyllä… Missäkö? Roskiksessa! Hae sieltä. Pääset omilla avaimillasi katokseen… Mä sun juhlapuvuista tiedä … Olkoon vain vaikka Oscar-gaala, en välitä… Älä yritä! Tämän ei pitäisi tulla sinulle yllätyksenä… Tämä on minun asunto, siitä on mustaa valkoisella… Puolet kuuluu minulle… Sitä sinä et voi tehdä. Kuutti on sinun lapsesi, hän tarvitsee kodin, minun luonani! … Mitähän yhteistyökumppanisi sanoisivat, jos vihjaisisin… ja lehdet… Sinulla on asunto sen uuden virityksen luona… Laki on minun puolell-.

Iia vilkaisee nolona ympärilleen. Kahvilassa on hänen lisäkseen puolikuurolta näyttävä mummo teekuppinsa ääressä syventyneenä Turkulaiseen. Myyjä tiskin takana kääntää katseensa pois äkkinäisesti piilottaakseen kiinnostuksensa. Kuvia joutuu odottamaan vielä hetken. Iia tuijottaa tyytymättömänä läppärin näyttöä. Hän sieppaa päiväkirjan ja kynän pöydältä laittaakseen ne laukkuun, mutta muuttaa sitten mieltään ja jatkaa kirjoittamista päiväkirjaan:

Pyydän Vaadin hinnanalennusta valokuvaajalta. Tunnen itseni perin pohjin huijatuksi.

Eksäkin soitti. Hän olisi halunnut tavaransa takaisin. En voinut kuitenkaan enää auttaa asiassa. Hänen piti hakea tavaransa asunnosta keskiviikkoon mennessä. Kannoin ne pois uuden sisustuksen tieltä ja sarjoitutin asunnon lukot uudelleen. Onneksi on sähköavain. Sarjoittaminen onnistui helposti, mutta kalliiksi se tulee vanhoihin menetelmiin verrattuna.

Eksän kanssa keskustelimme asumisjärjestelyistä. Olen yhä sitä mieltä, että asunto kuuluu minulle Kuutin lähihuoltajana, ja eksäkin tuntui suhtautuvan siihen varovaisen myönteisesti. Ensin minun kuitenkin piti muistuttaa tästä ja muutamasta muusta tosiasiasta. Eksällähän ei ole mitään hätää uuden naisensa luona. He sopivat elämään mainiosti yksiössä. Kyllä sopu sijaa antaa, ja rakkaus vielä enemmän.

Minun toimeentuloni sen sijaan on riippuvainen asunnon kuvauksellisesta miljööstä. Tarvitsen tilaa kaikille sponsorien lähettämille tavaroille, ja Kuuttikin tarvitsee oman huoneen. Kuuden vuoden päästä hän on jo iso koululainen. Olisin vielä halunnut keskustella Kuutin elatusavusta ja tapaamisoikeudesta. Niitä kun ei ole vielä sovittu kirjallisesti. Olisin halunnut kertoa hänelle, että Kuutilla on ikävä isäänsä, mutta eksä paiskasi luurin korvaani…

Kyyneleet täyttävät Iian silmät ja valuvat pitkin poskia. Maskara kirvelee silmissä ja teksti haipuu näköpiiristä. Iia laskee kynän kädestään ja kaivaa nenäliinan ja peilin käsilaukusta. Meikki on pilalla. Hän niistää kuuluvasti. Äiti aina moitti häntä lapsena tästä. Hienot naiset eivät ääntele kuuluvasti ruumiintoimintojensa parissa, eivät niistäessäänkään. Vaikka mikä hieno nainen äitikään on, ihan tavallinen lahtinen Turun lähiöistä! Aurinkolasit peittävät pahimmat kyynelrannut.

Tuolin jalat jyrähtelevät pitkin kivilattiaa, kun Iia nousee seisomaan äkkinäisin liikkein ja suuntaa tiskille, jossa myyjä luimistelee pullavatien takana. Tietenkin hän on kuullut ja kuunnellut kaiken. Kohta koko kaupunki tietää hänen parisuhteensa epäonniset käänteet. Kuulkoon, tietäkööt!

– Lisää kahvia… siitäkö sinä kaadoit minulle äsken? … Ei sitä! Se maistui hirveälle! Keitä uutta. Ja sitten suklaakermakakunpala, oikein iso. Ei… kun tuo se pöytään! Ja kahvi kanssa! En minä tässä jaksa odottaa. Asiakkaita pitää palvella. Olisi jo aika turkulaistenkin oppia mannermaisille tavoille, Iia ärjyy tarjoilijalle.

Silmäkulmastaan hän näkee, kuinka mummo leikkii näkymätöntä Turkulaisensa takana. Pöydässä Iia tekstaa valokuvaajalle puuttuvista kuvista. Valokuvaaja vastaa, ettei kuvia pysty pelastamaan photarillakaan. Tiedossa on uusi valokuvauskeikka, mutta huominen ei käy kuvaajalle, eikä oikein mikään muukaan päivä lähiaikoina. Mitä sponsorit siitä sanovat! Miten käy sopimuksen? Iiaa itkettää yhä. Hirmuinen nälkäkin on! Siihen ei tavanomainen lounassalaatti riitä.

– Mikä teidän isoin ruoka-annoksenne on? Iso pihvi? Pistä paljon voita ja kermaa, kun paistat sen.

– Ei meillä pihvejä… mutta pyttipannua olisi vielä jäljellä, myyjä sopertaa.

– No, pyttipannu sitten. Otan sen. Eikä mitään viherpiiperryksiä. Äläkä säästele paistinrasvan kanssa. Ja kakunpalan voit jättää pois. Otan koko kakun mukaan.

Kun tarjoilija tuo pöytään kahvin ja pienen kakunpalan, Iia huitaisee kupin kädellään kumoon ja huutaa: – Missä minun ruokani on? Minä tilasin pyttipannun! Vasta ruuan jälkeen tulee jälkiruoka!

Kahvi kaatuu pöydälle ja kastelee läppärin ja päiväkirjan. Kahvinorot valuvat reunoilta lattialle, osa nesteestä valuu avonaiseen käsilaukkuun.

– Kukaan ei ymmärrä minua! Kaikki ovat minua vastaan, hän ulvoo ja vaipuu nyyhkyttäen pöydälle, kasvot suoraan kahvilätäkköön.

Tarjoilija livahtaa arkana takahuoneeseen. Mummo kerää vikkelästi Turkulaisensa kassiin ja puikahtaa taakseen vilkuillen kahvilasta kadulle.