Minä olen patsas

Luovan Kirjoittamisen Verkkolehti 2015, Proosa

Kuva: Elliott Brown/Flickr

Kuva: Elliott Brown/Flickr

Teksti: Laura Rantalainen

 

Niin mä oon koittanut sitä ihmisille selittää. Musta tuntuu että se on sitä, ettei ne vaan halua ymmärtää. Kauhistelevat vaan kuinka luovuin kaikesta. Ihmiset ei ymmärrä että äidinkielenopettajan työ on epäkiitollisin työ maailmassa. Ne vaan syö purkkaa ja kiroilee ja näprää puhelimia pöydän alla. Ihan kun se olis jotenkin huomaamatonta katsella koko ajan haaroihinsa. Pari riisiä. En mä itse sitä varastamisena pitänyt. Ei se kopiopaperi maailmasta lopu. Enkä mä ole mistään joutunut luopumaan. Tai no Tiina nyt meni. Ja sähköt. Mutta ne saa takaisin, kummatkin.

Ei ne ymmärtänyt työkkärissäkään. Pitäis kuulemma olla aktiivinen työnhakija että rahaa saisi. Ei ne ymmärtänyt että mulla on jo töitä. Kai ne luulee että mä tässä harrastuksena seison. Apurahaakaan ei voi hakea. Sitä jaetaan vaan niille marginaalisille taiteilijoille.

Tiina väittää että pojat häpee. En mä usko, kyllä ne on mua käynyt tässä kattomassakin. Onhan se vähän vaikee kun mä en voi niitä siinä huomioida, ne ei sitä oikein ymmärtänyt. Kerran mun päähäni istui pulu. Siihenhän mä tietty pyrin, autenttisuuteen. Mutta kyllä se vähän ällötti. Ne linnut sillon sitä SARSiakin taisi levittää. Ja kerran lähti nenästä maalit. Se pilaa sen illuusion sitten kun ei olekaan kokonaan hopea. Joku siitä valittikin. Yllättävän paljon tässä saa asiakaspalautetta. Joskus ihan kirjallista mutta yleensä vaan päin naamaa. Juopoilta tietty että oot ihan paska. Ja entisiltä oppilailta.

Jalatki puutuu helposti, ihmiset ei arvaa miten paljon tää vaatii fyysistä kuntoa. Olihan niitä ulkonäköpaineitakin aluksi, ei sitä tällasella tavallisella miehellä silleen mitään kroppaa ole. Opettajalla. Ilpolla ja Ilkalla kyllä on, tietysti, vaikka opettajiahan ne on nekin. Mutta niillä on ne pyörät ja raejuustot. Helvetti.

Ammattisalaisuus on laittaa ensimmäiset kolikot aina itse. Mutta liikaa ei saa laittaa, muuten ne katsoo että ei se enää tarvitse. Ihmisillä on joku kynnys olla ensimmäinen, aina pitää jonkun muun ensin. Vanhat ihmiset on anteliaimpia, se on tullut vähän yllätyksenä. Mutta mieluummin ne kai mulle kuin romaneille. Ne on oikeestaan hyväksi meille katutaiteilijoille ne kerjäläiset, ihmiset alkaa arvostaa sitä kotimaisuutta. Vaikka kuka sitäkään tietysti tietää vaikka mäkin tän maalin alla olisin musta. En kyllä ole.

Kamalasti tekis mieli röyhtäistä mut eihän sitä tässä voi. Kerran röyhtäytti viikon. Kävelykadulla jaettiin sillon burritoja. Tai tortilloja tai mitä lie, ei mulle ikinä ole selvinnyt mikä niissä on se ero. Jotain eduskuntavaalijuttuja, varmaan joku liberaalimpi puolue kun tommosta ruokaa. Tiina teki aina suoraan sanottuna mautonta ruokaa, ei meillä varmaan edes ollut kaapeissa kun suolaa. Oppilaille oli koulussa tietysti aina vaan näkkäriä mutta opettajille ihan oikeeta leipää, joka päivä. Ilpo ja Ilkka ei tietenkää ikinä sitä syönyt, ei voinut kun piti millon vältellä vehnäjauhoja millon kaikkia muita jauhoja. Helvetti. En kyllä yhtään kadu niitä pyöriä. Pari kertaa ne on tästä kulkenut ohi ja jo niillä on uudet pyörät. Ihan varmasti niillä on paremmat palkkasopimukset, kai se on se kun ne on niissä miehisissä oppiaineissa. Helvetti.

Sähköt pitää kyllä saada takaisin. Sitten vois sitä Tiinaakin miettiä, ne oli vähän liikaa ne sähköt sille. Kynttilät tulee kuitenkin pidemmän päälle kalliiksi. Vaikka saahan niitä, kahviloiden pöydiltä ja näin. Terassitkin on käteviä. Voishan ne sähkötkin kai jostain. Mutta en mä varastamaan. Nyt on kyllä pakko röyhtästä. Jos sitä jotenkin vaikka vaihtas asentoa silleen.