Minä ja Bruno

Luovan Kirjoittamisen Verkkolehti 2014, Proosa

Kuva: Jared Eberhardt/Flickr

Kuva: Jared Eberhardt/Flickr

Teksti: Petra Wallenius

Kaivelen porkkananpaloja lavuaarista ja komennan koirat hiljaiseksi. Postinkantaja kolistaa luukusta lisää laskuja ja lastenhuoneesta kuuluu kiukkuinen rääkäisy. Irrotan kissan verhoista ja unohdun tuijottamaan ulkona huojuvaa puuta. Pääsisinpä pakoon.

Kuuntelen tykyttävää rytmiä ja suljen silmäni. Mukaudun sykkeeseen ja annan itselleni luvan sulaa. Ympärilläni kuohuu, velloo ja kohisee. Ilma tuoksuu kainalolta ja savulta, myötäilen loputonta huutoa. Äkkiä uhmakas meuhka vaihtuu pehmeään lepertelyyn ja matala ääni muljuttaa sisuksiani. Hidas on hyvästä. Hidasta. Olen sinun. Kokonaan sinun. Huojun silmät kiinni ja hymykuoppani syvenee. Älä vain lopeta.

Katson edessäni keinuvia lanteita ja jokainen terävä töytäisy saa inahtamaan. Oi! Tässä miehessä on Elvistä. Ilkikuriset silmät tuikkivat polttavaa salaisuutta, jonka vain me jaamme. Keinumme rytmissä, kujeilemme. Muut kannustavat taustalla, mutta en välitä. Tänään en häpeä. Valkoinen hymy kuopaisee vatsanpohjaani ja kylmät väreet valahtavat selkääni. Lupaat pitää minusta huolta, vain minusta, aina. Näyttää kaiken, opettaa. Hymyilen vastaukseksi ja kyyneleet kohoavat silmiini. Kiharat hiuksesi kostuvat hiestä ja ilmeesi tummenee. Vihjailut muuttuvat vaatimuksiksi. Puristan kynnet kämmeniin ja pidätän hengitystä. Apua.

Jälkeenpäin olo on haltioitunut. Haluan lisää. Pakko saada lisää. Voinko saada lisää? Valun muun yleisön mukana kohti metroasemaa ja mieleni vaeltaa kotiin. Lentomatkan päässä odottavat perhe ja revityt verhot. En tahdo palata.