Mielenkiintoinen romaani lähetyssaarnaajien synkästä historiasta

Luovan Kirjoittamisen Verkkolehti 2015, Kritiikit

Alykkaat_kuin_kaarmeet

Teksti: Rosa Aphalo

Lauri Mäkinen/Älykkäät kuin käärmeet, viattomat kuin kyyhkyset/Siltala 2015

Lauri Mäkisen esikoisteos Älykkäät kuin käärmeet, viattomat kuin kyyhkyset on mielenkiintoinen kuvaus suomalaisista lähetyssaarnaajista Ambomaalla nykyisessä Namibiassa. Romaani on samaan aikaan mukaansa tempaava murhamysteeri ja lähetyssaarnaajien tekoja kyseenalaistava historiallinen romaani. Romaani tuo lukijan silmien eteen elävän kuvan sellaisesta osasta Suomen historiaa, josta ei yleensä paljon puhuta. Teos oli Helsingin sanomien esikoiskirjapalkintoehdokkaana.

Kirja alkaa vuodesta 1924, kun lähetyssaarnaajien rakentama kappeli palaa ja pihalta löytyy pahasti loukkaantunut nainen. Ambojen luonnonuskontoa edustava näkijä Nankalu päättää syylliseksi lähetyssaarnaajien suojatin, kristityksi kääntyneen Martan. Vanha lähetyssaarnaaja Tobias yrittää pelastaa Martan ja taistella niin Nankalua kuin brittiläistä majuri Chaptonia vastaan selvittämällä tekojen oikean syyllisen. Nykyhetken kanssa limittäin kulkee tarina Tobiaksen menneisyydestä. Näissä osissa kerrotaan Tobiaksen opiskelusta lähetyskoulussa 1880-luvun Helsingissä, matkasta Ambomaalle ja vaiheista vuosikymmenistä lähetyssaarnaajana. Vähitellen tulee esiin, että alussa oikeudenmukaisuuden perikuvana esitetty Tobias on itsekin elämänsä aikana syyllistynyt monenlaiseen toimintaan, joka on ristiriidassa hänen afrikkalaisille saarnaamiensa oppien kanssa.

Romaanissa on taitavasti kuvattu ihmisten välistä juonittelua ja poliittista peliä. Lähetyssaarnaajista, poliitikoista, armeijan henkilöistä, tutkijoista, heimokuninkaista tai edes tavallisista amboista kukaan ei ole viaton, vaan kaikki ajavat jotain asiaa, useimmiten omaa etuaan. Mäkinen kuvaa hienosti sitä, miten ihmiset teeskentelevät, valehtelevat ja ovat valmiita luistamaan omista periaatteistaan saadakseen tahtonsa läpi. Kirjassa onkin hyvin synkkä ihmiskuva. Martan kaltaiset kiltit ihmiset eivät yksinkertaisesti selviä eri ryhmien taistellessa keskenään, vaan joutuvat välikäteen ja uhreiksi.

Mäkisen kirjaa alkaa ensin lukea historiallisena romaanina, sillä murhajuoni käynnistyy melko hitaasti. Vasta puolivälin jälkeen jännitys tiivistyy niin, että myös murhatarinaan pääsee todella mukaan ja lukija alkaa haluta tietää, kuka murhaaja on ja mitä on tapahtunut. Kieli on yksinkertaista, mutta oivaltavaa. Mäkisellä on kiinnostavia ilmaisuja, kuten: ”Enää ei ole kiire mihinkään, totuus on jo läsnä huoneessa, se pitää vain lausua ääneen.” Miljöön ja aikakauden kuvaus on todella uskottavaa. Vaikka Mäkinen ei ole koskaan käynyt Ambomaalla, kuvaus on tarkkaa ja lukijan on helppo nähdä maisema silmiensä edessä.

Lauri Mäkisen kirja ei hyökkää lähetyssaarnaajia vastaan avoimesti, vaan kyseenalaistaa lähetystyön oikeudenmukaisuuden hienovireisesti henkilöhahmojen kautta. Nuorena henkilöt ovat idealistisia ja kuvittelevat olevansa tuomassa Jumalan sanaa pimeyden valtakuntaan. Heidän suhtautumisensa alkuperäisiin asukkaisiin on aikakaudelle ominaisen rasistinen ja vähättelevä. Esimerkiksi Tobiaksen päiväkirjakatkelmissa puhutaan amboista aliarvoisina ja halveksittavina ”pakanoina”. Hänen tarkoituksenaan on kitkeä kaikki ambojen alkuperäiset tavat ja uskomukset, myös sellaiset, jotka nykyajasta katsottuna ovat hyviä, kuten oikeus avioeroon ja naisen vahva asema. Vuodet lähetyskentällä kuitenkin kuluttavat lähetystyöntekijöitä ja lopulta he syyllistyvät itse omien ihanteidensa vastaiseen toimintaan. Keskeiseksi teemaksi nouseekin, onko kenelläkään oikeus kertoa muille, mikä on oikein ja miten heidän pitäisi elää.

Suurimmassa osassa postkoloniaalista kirjallisuutta näkökulma on kolonialismin uhrien, ja kritiikin kohteena on se, miten valloittajat ovat kirjoittaneet heistä epätotuudenmukaisesti ja määritelleet heidät yksipuolisesti omasta näkökulmastaan. Mäkisen kirjassa mielenkiintoista onkin, että se on kirjoitettu valloittajien näkökulmasta ja kritisoi kolonialismia sisältäpäin. Kirjassa ambot eivät saa ääntään juuri kuuluviin, vaan heidät kuvataan ainoastaan sellaisina kuin päähenkilö Tobias heidät näkee, juuri kuten kolonialismin aikana oli tapana tehdä. Kirjan lähetyssaarnaajat eivät kuitenkaan yritä tahallaan alistaa tai tuhota, vaan uskovat koko ajan tekevänsä hyvää. Kysymykseksi nouseekin, mikä valloittajan saa uskomaan, että hän on muita parempi ja oikeudenmukaisempi ja että hänellä on oikeus kertoa muille, mikä on heille parhaaksi. Kysymys on aivan yhtä ajankohtainen nyt kuin vuonna 1924.

Lauri Mäkisen kirja on mielenkiintoinen ja ajankohtainen kuvaus Suomen historian synkästä ajanjaksosta, mutta myös viihdyttävä ja varsinkin loppua kohden mukaansatempaava lukuromaani, jota on vaikea laskea käsistään. Mielenkiintoisia teoksia voi Mäkiseltä varmasti odottaa jatkossakin.