Metsä

Luovan Kirjoittamisen Verkkolehti 2014, Proosa

Kuva: Pedro Ribeiro Simões/Flickr

Kuva: Pedro Ribeiro Simões/Flickr

Teksti: Elina Sallinen

− Kuule, minä taidan lähteä nyt, sanoi ääni. Annikki säpsähti. Kiikkutuoli pysähtyi ja Annikki nosti katseensa kutimista. Hetken ajan hän erehtyi luulemaan äänen tulleen radiosta, kunnes havaitsi ovensuussa ihmishahmon. Mies seisoi sinisen räsymaton reunalla ja katseli herkeämättä Annikin suuntaan. Hän ei niinkään katsonut silmiin, vaan sen sijaan tarkasteli vaimonsa viininpunaisia villasukkia, vuosien haalentamia kämmenselkiä sekä keskeneräistä villatekelettä, jota hän ei tainnut tunnistaa oikein miksikään. Annikkia hämmensi. 

Mies oli asunut lukitussa työhuoneessaan jo muutamia kuukausia, pitämättä minkäänlaista yhteyttä vaimoonsa. Toisinaan öisin Annikki oli herännyt hiljaiseen kolisteluun keittiössä, mutta ei ollut rohjennut käydä katsomassa. Huoneessaan Mies oli tutkinut jotakin, josta Annikki oli ymmärtänyt vain sen, että se liittyi ”tärkeään tavoitteeseen” ja ”kaiken yhteenliittävään oivallukseen”. Miehensä tunteneena hän oli todennut nopeasti ihmettelyn olevan turhaa ja näin oli tyytynyt hyväksymään tilanteen. Ei kestänyt kauaakaan, kun koko asiantila oli tuntunut jo täydellisen luonnolliselta.

Nyt Mies seisoi pitkästä aikaa olohuoneen puolella ja näytti tulleen jonkinlaiseen ratkaisuun. Hänellä oli yllään kokovihreät erävaatteet, liiviä myöten laadukkainta merkkiä sekä vielä lyhytlippainen, vihreä lakki.

− Mihis sinä meinaat? kysyi Annikki.

− Metsään.

− Metsälle?

− Ei, kun metsään, toisti Mies. Hän nyökkäsi kuin varmentaen sanojaan, kääntyi kannoillaan ja käveli pois. Annikki kuuli Miehen istuutuvan eteisen penkille, kai sitoakseen kengännauhojaan, ja päätti lähteä tarkistamaan.

− Tuohitossuillako sinä ajattelit? hän uteli puolipilkallaan ja risti kätensä puuskaan. Mies ei vastannut vaan pysyi syventyneenä puuhaansa, kunnes lopulta tuli valmiiksi, nosti etuoven vierestä kapsäkkinsä ja vaimoonsa vilkaisemattakaan marssi ovesta ulos. Annikki riensi tuohtuneena perään.

− Mihin sinä nyt herrajumala? Mitä? Pyörälläkö sinä? Voi nyt kiesus sinun kanssas! Hän nappasi eteisestä Nokian saappaat, otti oman pyöränsä piha-aidan vierestä ja polkaisi maantielle hänkin. Mies polki yllättävän kovaa vauhtia: ei sillä tavoin kovaa, kun poljetaan pakoon mentäessä, mutta siten kun vahva ihminen tiedostamattaan polkee. Elokuiset ohrapellot sekä naapureiden navetat sulivat yhteen sekalaisiksi värivirroiksi hiekkatien molemmin puolin, kun katseen keskipisteenä Annikki piti miehensä yhä loittonevan selän.

Pyöräily jatkui taukoamattomana noin viisi kilometriä, jos ei kauemminkin. Annikin hengitys laukkasi ja reisiä poltteli, kun he vihdoin kääntyivät pienemmälle peltotielle. Sitä pitkin kolistelu jatkui vielä hyvän tovin. Metsänreunassa hän näki Miehen pysähtyvän ja taluttavan pyöränsä ojanpenkalle nojalleen. Kun Annikki vihdoin saavutti miehensä, tuntui tämä häkeltyvän hieman ja sanojaan hakien jäi katselemaan vaimonsa saappaankärkiä.

− Mitä sinä minua tänne? Minähän sanoin asiani.

− Mitä minä tänne? No mitä sinä? Metsäänkö muutat? Onko tämä taas joku luontorituaali?

− Kuule, ei. Minä menen tästä nyt.

− Oletko sinä aivan tärähtänyt? Mitä minä oon sinulle tehnyt, että pitää metsään asti pakosalle lähteä? Kauniit lapset oon antanut ja hyvän kodin luonut. Vesi nousi Annikin silmiin. Oli vaikeaa puhua.

− Mitä sinä oot tehny? Vai mitä oot tehny? No mitäpä jos onkin nyt vaan minä ja minun ajatukseni? Minä muutan metsään ja se tapahtuu nyt. Sitähän minä oon aina sanonu, että metsässä on ihmisen hyvä olla, sanoi Mies. Hän kääntyi Annikista pois päin, hyppäsi ojan yli sammalmättäälle ja lähti päättäväisesti kulkemaan kohti honkametsän siimestä.

Annikkin suu aukesi, mutta ääni jäi puolitiehen. Hetkisen hän tuijotti Miehen menoa, kunnes viimein teki päätöksen ja säntäsi tuskissaan perään.

− Tätätkö sinä oot nämä kuukaudet juoninu? Minun hylkäämistäni? Mies pysähtyi ja katsoi Annikkia värähtämättä silmiin.

− En minä sinua hylkää vaan itseni vapautan. Etkö sinä huomaa ollenkaan? Tätä minä nyt haluan, kun tuntuu minusta hyvältä. Että kerrankin jotain todella tiedän ja haluan! Olisit vaan ylpeä, Mies sanoi ja jatkoi matkaansa.

− Havukka-ahon ajattelijaksiko sinä itteäs luulet? Älä ole hölmö, tule kotia jo!

− Enpä taida, tokaisi Mies. Annikki kavahti ja pysähtyi. Mikä tuohon mieheen on tullut? Outo se on aina ollut, mutta vielä noin omapäinen? Sydän hakkasi hurjalla tavalla, jätti pari väliin.

− Laitan maksalaatikkoa joka päivä! Kyllä sinä sillä kotihin tulet, etkö vaan? Jätän yöksikin oven auki. Tule, kun olet valmis. Minä luotan siihen, että vielä sinä palaat, huusi Annikki metsälle, luottamatta kuitenkaan. Mies oli kadonnut jo pimeyteen eikä vastausta kuulunut. Olo oli turta ja yksinäinen tuulenhiven värisytti käsivarsien ihon kananlihalle. Vielä hetken aikaa Annikin katse hamuili silmänkantamattomassa petäjämeressä, kunnes hän huokaisi ja pyöräili kotiin.

Kotona hän valmisti kahdeksan alumiinilaatikollista maksalaatikkoa ja pakasti ne. Sen jälkeen hän uskaltautui kurkistamaan Miehen työhuoneeseen, jonka ovi oli jäänyt selälleen. Lattialla oli levällään papereita ja kirjoja, joihin oli kirjoitettu jotakin sotkuisella käsialalla. Yksittäisten tekstien ympärille oli aseteltu valokuvia: nuoruudesta, lapsista, omasta kodista. Joitakin kuvia Annikki ei tunnistanut ollenkaan. Hän kierteli hajamielisenä ympäri huonetta ja silmäili kuvia sekä tekstejä, kunnes päätyi työpöydän ääreen. Pöydällä, kirjoituskoneen vieressä, lepäsi paksu, nidottu paperipino. Päällimmäisessä liuskalla luki: ”Eino Kalevan elämä. Muistelmat.” Annikki veti äkisti sisään henkeä ja äänteli hetken avuttomana. Sitten hän kiirehti täristen huoneesta ulos, sulki oven ja palasi kutimiensa pariin. Pinnistelemälläkään hän ei kuitenkaan enää muistanut kumpaa raitaa oli tarkoitus tulla seuraavaksi: punaista vaiko sinistä. Paperipino ei lakannut jyskyttämästä takaraivossa.

Lopulta Annikki luovutti ja hoiperteli takaisin työhuoneeseen. Hän otti käteensä paperipinon, istuutui sohvalle ja käänsi ensimmäisen sivun. Sivun yläreunaan oli liimattu mustavalkoinen valokuva; kuvassa olivat Annikki sekä kaikki kolme pientä lasta, valkohapset auringossa kiiltäen. Tuon kuvan alla oli toinen, pienempi kuva: Einon sotilaskuva. Sen viereen oli kiinnitetty pala vanhaa kirjettä, johon oli raapustettu tutulla käsialalla ”Sinun vuoksesi selviän. Rakkaudella, Eino.” Annikki tuijotti lappua. Hän muisti sen. Hän muisti. Suolavesi kutitti silmäkulmissa. Annikki koitti kuvitella sitä pois, mutta kyyneleet olivat vahvempia. Ne painoivat otsan kurttuun ja yksi kerrallaan ottivat vallan. Valtameri peitti alleen ensin posket, sitten maripaidan ja paperipinon. Niiden jälkeen se saavutti yksi kerrallaan lattialle asetellut muistot ja viimein koko talon sekä pellot aina metsänreunaan asti ja sen yli.