Merikotka

Luovan Kirjoittamisen Verkkolehti 2016, Proosa

Kuva: Seika/Flickr

Kuva: Seika/Flickr

Teksti: Siiri Heikkilä

 

Se oli sitä aikaa, kun lumi satoi henkäyksen ohueksi kerrokseksi asfaltille. Sitä aikaa, kun yökaste jäi huuruisiksi kukkasiksi ikkunaan. Sitä aikaa, kun syksysateiden lätäköt saivat paperinohuen jääpeitteen. Sitä aikaa, kun kirpeä ulkoilma nipisteli kesänruskeat poskeni ruskan värisiksi. Silloin hän tuli, pyytämättä lupaa – jälleen kerran.

Istuin vanhan puisen keittiönpöytäni ääressä, puoliksi Stalinin Lehmien päällä kyllästyneenä ja ajatuksissani. Höyryävän kahvimukin pehmeät aromit hyväilivät nenääni. Katselin ulos risti-ikkunasta kohti Turun ylitse levittyviä kattoja ja nojauduin narisevan pinnatuolin kovaa selkänojaa vasten. Hopeanharmaalta taivaalta putoili pieniä valkoisia pisteitä, jotka enteilivät lumisadetta. Kauempaa ne näyttivät kappaleiksi revityiltä sielun riekaleilta. Kiedoin sormeni kahvikupin ympärille ja odotin väistämätöntä. Imin kahvikupista lämpöä muuten niin tyhjänä humisevaan kehooni.

Hattaraisten ajatusteni lävitse kuulin Hänen askeleensa rappukäytävässä aggressiivisina ja nopeina, kuten aina. Ohikiitävän hetken mietin pakosuunnitelmaa, mutta tajusin, ettei se muuttaisi mitään. Hän saisi minut kiinni, löytäisi minne tahansa katoaisinkin. Hetken päästä avain survoutui lukkoon, ja ärsyyntynyttä kalahdusta seurasi saranoiden protestoiva narahdus, joka toistui rappukäytävän pölyisessä ilmassa kadoten jonnekin sinne, minne minäkin halusin kadota. Pidin katseeni hopeanharmaassa taivaassa sekä imin keuhkoihini kahvintuoksuista ilmaa. Viimeisen kerran. Hartiani lysähtivät alaspäin, valmiina.

Jopa keittiöön asti pystyin haistamaan Hänen partavetensä tuoksun, miehekkään ja menestyvän ripauksella kuihtunutta myskiä. Kuulin miten hän riisui kenkänsä ja asetteli ne tuttuun tapaansa kenkäkaappiin. Millin tarkasti vierekkäin. Hän avasi takkinsa ja ripusti sen henkariin ja tunki sen turhautuneesti naulakkoon. Hetken hiljaisuus, jonka aikana hän sivelisi leijonanväristä sänkeään. Tiesin mitä Hän halusi.

Sivusilmällä huomasin, miten Hän käveli keittiön ovelle. Astumatta sisään, hän nojautui oven karmiin. Vahva, suonekas käsi siveli leukaperiä. Merensiniset silmät kuohusivat aggressiivisina ja odottavina. Hän odotti saalistajana pakoani, sillä saalistusta hän rakasti enemmän kuin mitään muuta. Hetken arvioinnin jälkeen hän alkoi lähestyä minua, kuten peto lähestyy saalistaan; venytellen, hitaasti, mutta vaanivasti. Kädet hapuilivat ilmaa, kuin leijona herätessään päiväuniltaan. Kääntämättä katsettani henkäisin syvään. Valmistauduin siihen, mitä oli tulossa. Alistuin. Niskakarvani nousivat pystyyn ja jännitin lihakseni kuin epätoivoinen gaselli.

Hänen kätensä puristuivat harteilleni: aluksi niin hellästi tuudittaen hermostoni valheelliseen rauhallisuuteen. Lopulta kynnet painautuivat ihooni polttaen kaiken jäljelle jääneen itsearvostukseni tieltään. Nopeasti hän pakotti minut nousemaan tuolistani. Katseeni pysyi edelleen hänen tavoittamattomissaan, tiesin miten hän vihasi sitä ja samalla nautti siitä. Jokin sairas ajatus minussa halusi sitä; hänen raivokasta, mielenvikaista vihaansa. Kiinnostuin ikkunalle unohtuneista syntymäpäiväkorteistani. Onnea syntymäpäiväsankarille – niin paljon onnea. Sinä hetkenä viimeinenkin toivonripe minussa katosi.

Kissaeläimen tavoin Hänen sormensa purivat niskaani, ja vahvat askeleet veivät minua makuuhuonetta kohti. Ovella hän pysähtyi. Suljin silmäni. Hän repäisi paidan päältäni ja tunki isot kouransa housuihini. ”Tästä sä tykkäät.” Nyökkäsin mykkänä. Niin, siitähän minä tykkään. Silloin irtauduin kehostani ja asetuin ikkunalaudalle kerälle pieneksi siiliksi, turtana pystymättä panemaan vastaan.

Katsoin, miten Hän heitti minut sängylle, runnoi ja tunkeutui sieluuni. Tuli sisään kysymättä lupaa. Katsoin irvokasta näkyä ikkunalaudalta: sängyllä makaava nainen oli kuin nukke; silmät käännettynä kohti hopeista taivasta. Huoneessa kuului vain metallisen sängynrungon kolina kiviseinää vasten. Hänen vahvat sormensa olivat puristuneet nukkenaisen kaulalle. Jossain hakkasi sydän. Jossain veri kohisi korvissa meren lailla. Hän oli kuin alkoholisti ja nukkenainen pullo viinaa viimeisine polttavine pisaroineen.

Tämä kerta oli niistä vuosia jatkuneista kerroista erilainen. Miehessä oli liikaa vihaa nukkenaisen runneltua ruumista kohtaan. Ehkä hän vihasi aikaansaannostaan; elämästä luovuttanutta ihmisrauniota. Hänen nyrkkinsä puristui naisen kaulan ympärille yhä tiukemmin, sitä mukaan kun sänky kalahteli seinää vasten aina vain lujemmin. Nukkenaisen silmät kierähtivät ympäri. Kuuntelin, mitä myrskyisä sydän rauhoittui lyönti lyönniltä. Tum. Tum. Tum. Sänky hakkasi seinää. Sekuntiviisari jatkoi matkaansa, vaikka yksi maailma pysähtyi.

Olin taas nukkenainen, makasin tyhjässä ruumissa Hänen hikisen ruhonsa alla. Tunsin jalallani kylmän kosketuksen. Kaikki muuttui kirkkaaksi, kirkkaammaksi kuin vessan lamppu keskiyöllä. Hänen olkansa takana näin maailman kauneimman vanhan naisen. Pitkän ja hoikan, tumman ja samalla niin hohtavan. Iho oli lumenvärinen, hiukset synkimmän meren väriset ja ne aaltoilivat pitkinä hänen kasvojensa kehystykseksi. Hänen nenänsä oli pitkä ja kaartuva, rantahietikon värinen ja muistutti linnun nokkaa. Silmät olivat mantelinmuotoiset ja sadetaivaan harmaat, kylmät mutta samalla niin ystävälliset. Minä olin autiomaa ja hän vapautuksen tuova siunaus. Yllään naisella oli musta tanssiaismekko ja selässään hopeaksi maalatut merikotkan siivet. Nainen katsoi minua kysyvästi ja nyökkäsin lamaantuneena hänen kauneudestaan ja ylväydestään. Punaiseksi maalatut huulet lähenivät omiani. Ei sillä tavalla kuin Hänen huulensa, vaan sillä tavalla kuin äiti suutelee lastaan pitkän päivän päätteeksi.

Naisen suudelma oli jääpala kuumana kesäpäivänä. Liian kylmä, mutta helpottava. Se kesti vain hetken – liian lyhyen. Naisen viileät kädet kietoutuivat palasiksi revityn, arpisen ja likaisen vartaloni ympärille. Nousin ilmaan kevyempänä kuin höyhen. Onnellisempana kuin vapaa tuulenvire, vapaana jokaisesta tuskani vuodesta. Sinä hetkenä sängyn kumahtelu seinään lakkasi. Elämäni sekuntiviisari pysähtyi kahdenkymmenen ylle. Viimeinen asia mitä kuulin, oli Hänen hätääntynyt älähdyksensä ja naapurin askeleet pölyisessä rappukäytävässä, jotka kiirehtivät kohti alakertaa.

Naapurissa mies katsoi kauhuelokuvaa, toinen naapuri harrasti pilatesta. Kolmas laittoi ruokaa ja neljäs nukkui levollisena tyttöystävänsä kanssa. Autot ajoivat Hämeenkatua kiirehtien. Ihmisten askeleet kaikuivat jokirannassa. Tuolit kalahtelivat luentosaleissa. Pyörätuolit narahtelivat sairaalan käytävillä. Hän itki lattialla. Minä lensin kevyenä, linnuista koreampana kotkana kohti Turun ylitse levittäytyvää hopeaa pyhyyttä.

 

Kuva: Jacob Spinks/Flickr

Kuva: Jacob Spinks/Flickr