Matkasin lapinnoitien luokse ja vierailin tuonpuoleisessa

Luovan Kirjoittamisen Verkkolehti 2015, Kohtaamisia kirjamessuilla

Kuva: Andy Hay/Flickr

Kuva: Andy Hay/Flickr

Teksti: Ilari Martti

Vuoden 2015 Turun kansainväliset kirjamessut olivat järjestyksessään jo kahdennetkymmenennetviidennet. Minulle ne olivat ensimmäiset ja luultavasti myös viimeiset.

Yksi messujen teemoista oli tänä vuonna Saamenmaa. Satuin lukemaan yläasteikäisenä Paula Havasteen Lappiin sijoittuvia historiallisia romaaneja, ja saamelaiskulttuuri on siitä asti lukeutunut kiinnostuksen kohteisiini. Tänä syksynä kiersin autolla pohjoisinta Suomea ja Norjaa, saamelaisten asuinaluetta, ja mielenkiintoni alkuperäiskansaa kohtaan kasvoi entisestään. Nyt oli siis hyvä hetki täyttää sivistysaukkoni ja katsastaa kirjamessujen tunnelma.

Etukäteen kuvittelin mielessäni iloisen messukansan herkistymässä yhdessä runonlausunnalle, kuuntelemassa keskittyneesti mielenkiintoisia paneelikeskusteluja ja hymyilemässä rohkaisevasti esikoiskirjaesittelyille. Kaikkialla vallitsisi kutkuttavan kulturelli ilmapiiri. Söin viikon nuudeleita säästääkseni uutuuskirjaostoksiin. Vesi kielellä odotin koukkausta ruokamessujen puolelle ilmaisten maistiaisten metsästykseen.

Varasin messujen koluamiseen aloituspäivän, perjantain. Torstai-iltana tunsin kuumeen nousevan kuin lapsella jouluaatonaattona. Aamulla oloni oli kammottava – tajusin napanneeni tavallista väkevämmän syysflunssan. Oli jäätävä sängyn pohjalle.

Lauantaina oloni oli vain hieman vähemmän hirveä. Messuille oli kuitenkin päästävä. Hyppäsin pyörän selkään kietoutuneena villapaitoihin ja kaulahuiviin. Kello oli jo yli puolen päivän, mutta ikävöin takaisin sänkyyn. Matka Messukeskukselle oli pitkä ja hikinen, jyrkimmät ylämäet minun oli puolikuntoisena talutettava pyörääni. Taistelin kuitenkin tieni messuhallin pihaan. Viimeisenä koettelemuksena kiersin koko rakennuksen, kun etsin sisäänkäyntiä.

Jo aulassa ymmärsin, että olisi ollut parempi pysyä kotona. Turun kirjamessuilla kävi lehtitietojen mukaan tänä vuonna noin 21 000 ihmistä. He kaikki näyttivät ajoittaneen käyntinsä samaan hetkeen kuin minä. Tunsin pakokauhun hiipivän mieleeni, mutta kokosin voimani ja suuntasin peremmälle.

Suuren B-hallin ovella meteli iski vastaan kuin seinä. Tylsistyneet lapset parkuivat, tuhannet ihmiset hölisivät ja eri puolilta kovaäänisistä kantautui keskenään riitelevää musiikkia ja puhetta. Aistejani pommittivat myös nakkikojujen, vanhojen kirjojen ja ohikulkijoiden parfyymien hajut. Hamusin taskustani lisää särkylääkettä. Juutuin keskelle kirjastotätien näköisten naisten laumaa ja ihmismassat imaisivat minut mukaansa. Näkökenttäni kaventui, kun lähestyin hallin perällä pilkottavaa Saamen lippua. Saavutin Saamenmaa-lavan ja tuolirivistöt sen edessä. Istuin huojentuneena alas ja suljin silmäni.

En tiedä, kuinka kauan istuin paikallani horrokseen vaipuneena. Lavalla esiintyjät vaihtuivat: kirkasväriseen saamenpukuun pukeutunut nuori mies luki voimakkaalla äänellä Volter Kilpeä pohjoissaamelaisena käännöksenä. Ylen Märät säpikkäät -ohjelmasta tuttu rempseä Suvi West haastatteli hiljaista ja vähäsanaista saamelaiskuvataitelijaa ja citysaamelaisyhdistyksen jäsenet keskustelivat turruttavan tasaisella äänellä saamenkielisen kouluopetuksen järjestämisestä Suomessa. Lavalta kuuluva puhe kilpaili kaikkialta kantautuvan hälyn kanssa. Kun lavalle kiipesi utsjokelaisten nuorten bändi ja alkoi esittää poppia pohjoissaameksi, melunsietokykyni ylittyi. Huokaisin ja luovutin. Nousin kankeana ylös ja suuntasin kohti ulko-ovea.

Poljin mutkitellen kotiin. Mittasin kuumeen. 38,5 °C. Yöllä näin unta, jossa seisoin Messukeskuksen hehtaarien kokoisella parkkipaikalla ympärilläni 21 000 poroa.