Matka

Luovan Kirjoittamisen Verkkolehti 2016, Proosa

Kuva: ashton/Flickr

Kuva: ashton/Flickr

Tämä novelli on kolmas osa trilogiaa, jossa seurataan Tapion bussimatkaa, jolla hän ottaa katseensa kohteeksi matkustajia, joilla on oma tarinansa. Lue toinen osa tästä.  

 

Teksti:  Nora Palonen

Aurinko paistaa suoraan Tapion silmiin linja-auton keskipenkille. On aamupäivä. Tapio on matkalla torille juomaan aamukahvinsa ja tapaamaan eläkeläistuttujaan. Hän on ehtinyt istumaan linja-autossa kymmenen minuuttia, kun se pysähtyy pysäkille, jolta nousee kyytiin useampi matkustaja. Sisään tulee mies, joka on pukeutunut mustiin nahkavaatteisiin ja jonka tuimat silmät saa Tapion siirtämään katseensa muualle. Bussi tulee niin täyteen, että lopulta mies istuu Tapion viereen. Tapio siirtyy vaistomaisesti lähemmäs ikkunaa.

Mies haisee tupakalta ja hänen vaatteissaan olevat ketjut kolisevat vasten penkkiä linja-auton kulkiessa mutkaisia teitä. Miehen kasvojen iho näyttää kovalta kuin asfaltti, yhtä kuluneeltakin. Hänen silmiään aurinko ei häikäise, niitä peittävät aurinkolasit.

Tapion silmäkulmaa kutittaa, mutta hän ei uskalla liikuttaa kättään raapiakseen. Hän on yhtä jähmettynyt kuin miehen katse. Juuri tuollaisista miehistä häntä aina pikkupoikana varoitettiin ja tuollaisista hän varoitteli omia poikiaankin. Kaikenlaisia ihmisiä kuitenkin näkee, kun maailmalla kulkee. Tapion Leena-vaimo oli aina huolissaan hänen kulkiessaan nuorempana ystäviensä seurassa illanvietoissa. ”Kun nyt ei sattuisi mitään”, hoki Leena monta kertaa. Aina hän sai turhaan olla huolissaan.

Mies Tapion vieressä yskäisee karheasti. Tupakanpoltto on pakottanut keuhkot rohisemaan ilkeänkuuloisesti. Mies vilkaisee Tapiota, mutta jatkaa eteenpäin tuijottamistaan. Kun aikaa on kulunut parin bussipysäkin verran, mies riisuu aurinkolasinsa ja vilkaisee kelloaan. Samalla hänen ranteessaan näkyy kulunut Särkänniemi-ranneke. Mies kaivaa taskustaan puhelimensa, jonka taustakuvassa näkyy nainen kahden pienen tytön kanssa.

Tapio luo katseen käsiinsä ja antaa ihmetyksen vallata mielensä kuin auringonpaiste linja-auton. Miten kahden pienen tytön isä voi pukeutua kuin olisi pahimman moottoripyöräjengin johtaja? Tapio vilkaisee miestä kulmiensa alta uudestaan. Mies lukee puhelimeensa saapunutta viestiä ja hymyilee äänettömästi. Hänen asfaltin kova katseensa on muuttunut leppoisaksi tuulenvireeksi.

– Ai joo sori, jääks sä tässä, mies kysyy Tapiolta, joka on unohtunut tuijottamaan häntä.

– Ei ei, ihan kaupunkiin asti menen, Tapio sopertaa takaisin.

Mies nyökkää ja jatkaa puhelimensa näpräämistä. Hetken päästä se soi:

– Isä. Joo-o, tänään mennään. Ei Särkänniemeen, justhan me oltiin siellä. Mennään puistoon ja sitten jästkille. Ai oot oppinut ottamaan itse vauhtia keinussa? Oho, saat näyttää isille ihan kohta.

Mies sulkee puhelimen ja työntää sen taskuunsa.

– Sinulla on kaksi tyttöä? Tapio aloittaa varovaisesti.

– Joo, 3- ja 5-vuotiaat. On ne aikamoisii.

– Minulla on kaksi poikaa, ovat jo aikuisia. Mutta silti heistä on iloa.

– No varmasti on.

– Tulevat välillä viikonloppuisin käymään ja tuovat vaimonsakin. Yhdessä tehdään ruokaa ja jutellaan päivän uutisista.

– Mä odotan niitä päivii, kun voin mun tyttöjen kanssa jutella uutisista.

– Ei sellaista kannata odottaa, vaan nauttia, kun lapset ovat pieniä. Aika kuluu niin nopeasti.

– Totta, ihan totta.

Mies vilkaisee puhelimensa näyttöä, jossa hänen elämänsä rakkaudet nauravat kauneinta hymyään ja monta kertaa päivässä piristävät hänen mieltään. Hän tarttuu kapeaan jalkatilaan laskettuun reppuunsa ja avaa sen. Reppu on täynnä kirjastosta lainattuja lastenkirjoja ja muutaman dvd:n.

– Meillä tykätään iltasaduista, mies virnistää Tapiolle.

Jos Leena istuisi Tapion vieressä, olisi hän yhtä ymmällään kuin Tapiokin. Ennen oli kaikki epäluuloisemmin, voisiko sanoa. Tapio sanoisi ja Leena myhäilisi väitettyään ensin vastaan.  Toisinaan on vaikea päättää, mitä pelkää. Kannattaako mieluummin olla liian varovainen ja jättää rohkeana olemisen muille. Mies Tapion vieressä liikahtaa ja ottaa taas puhelimensa esiin.

– Tossa on Helmi, se on kolme vuotta, mies näyttää Tapiolle tyttärensä kuvaa. Helmillä todettiin viime talvena poikkeama sydämen toiminnassa. Siitä lähtien asioita on osannut arvostaa ihan eri tavalla.

Tapio ei osaa kuin nyökytellä. Hänen oma äitinsä menehtyi sydäninfarktiin. Tuntuu luonnottomalta ajatella, että pienellä lapsella on häiriöitä sydämessä. Elimessä, joka pitää yllä vasta alussa olevaa elämää.

– Onko tyttärenne saanut hyvää hoitoa?

– Joo on, tosi hyvää.

– Onneksi nykyään lääketiede on niin kehittynyttä.

– Se on ja Helminkin tilanne on alusta asti otettu vakavasti. Se on reipas tyttö.

Tapio nyökkää rohkaisevasti.

– Ja siks meillä ei jätetä yhtäkään iltasatua välistä. Koskaan ei tiedä, vietetäänkö seuraava yö omassa vai sairaalan sängyssä.

Kuulostaa tutulta, Tapio miettii. Hän muistaa äitinsä viimeiset elinvuodet, jolloin äiti oli hyvin sairas. Tapio oli itse silloin vasta parikymppinen miehenalku. Huoli äidistä esti elämästä täysillä nuoruutta, mutta toisaalta, Tapio oppi lyhyessä ajassa paljon.  Elämä on hetkellistä, sitä ei sovi tuhlata.

Matka jatkuu tasaisesti kohti keskustaa. Radiosta kuuluu Novan juontajien kotoisaa toistensa piikittelyä ja perään soitetaan uusimpia hittejä. Päivästä on tulossa kaunis. Suurin osa matkustajista on uppoutunut mietteisiinsä tai kuuntelemaan musiikkia kuulokkeistaan. Mies Tapion vieressä on myös laittanut kuulokkeet korviinsa ja lyö jalalla pehmeästi tahtia vasten linja-auton lattiaa. Hänen sormensa naputtavat nahkahousujen kireää pintaa ja hänen silmänsä hymyilevät levollisesti. Tapio laittaa sormensa toistensa lomaan ja miettii, miltä tuntuisi, jos Leena koskettaisi hänen kättään. Leenan Alzheimer kehittyi nopeasti pahaksi. Viimeisinä hetkinään Leenan silmät olivat tyhjät, eivätkä ne enää tunnistaneet Tapiota. Silti Tapion viimeinen muisto Leenasta ovat hänen lämpimät kätensä, jonka yhteen sormeen hän eräänä kauniina kesäisenä päivänä pujotti kihlasormuksen loppumattoman rakkauden merkiksi. Eikä se rakkaus ole vieläkään päättynyt, vaikka välimatkaa on kertynyt elämän verran.

Linja-auto saapuu keskustaan ja pysähtyy kauppatorilla. Pysäkillä odottaa nainen kahden pienen tytön kanssa, joista toinen hihkaisee ”Isä!”, kun Tapion vieressä istunut mies astuu ulos linja-autosta. Mies menee perheensä luokse ja nostaa pienemmän tytön syliinsä.

– Nytkö mä saan näyttää, miten keinutaan? tyttö kysyy nauraen isältään.

Tapio ei voi olla hymyilemättä nähdessään lapsen aitoa iloa. Mies huomaa Tapion katsovan heitä ja tulee tyttö sylissään Tapion luokse.

– Tässä on tää meidän reipas tyttö. Sano Helmi päivää sedälle.

Helmi hymyilee, mutta ei ujouttaan sano mitään. Miehet vaihtavat viimeiset kohteliaisuudet, jonka jälkeen Tapio jää katsomaan perheen loittonevan kohti puistoa. Tapio suuntaa kauppatorin jäätelökioskille ja löytää jo sinne ehtineitä eläkeläistuttujaan. Aurinko lämmittää hänen ahavoituneita kasvojaan. Tuttujen ihmisten puheensorina ympärillään hän kokee lämmön läikähdyksen sisällään ja istuu alas vaniljapehmis kädessään. Jossakin tässä lähellä pieni tyttö esittelee ylpeästi isälleen, kuinka keinussa otetaan kovat vauhdit ja hiekkaa lentää ympäriinsä. Tapion huomio kiinnittyy lokkeihin, jotka risteilevät taivaalla ja välillä laskeutuvat torin katukiveykselle. Kaikki hyvä palaa ihmisen luokse, mutta joskus on hyvä mennä sitä vastaan.