Maauimalassa

Luovan Kirjoittamisen Verkkolehti 2014, Proosa

Kuva: Peggy Reimchen/Flickr

Kuva: Peggy Reimchen/Flickr

Teksti: Aura Nikkilä

Malla ei ollut vielä tullut. Tietenkään. Malla on aina myöhässä, Aila aina ajoissa.

Aila tähyilee altaaseen ja pulahtaa matalasta päästä veteen. Se tuntuu loppukesäisen aamun viileydessä juuri sopivalta, ympäröi Ailan kuin unen lämmittämä untuvatäkki. 

Aila lähtee uimaan reunimmaista, hitaille kuntouimareille tarkoitettua rataa. Viereisellä radalla iätön mies liian pienissä uimahousuissa kauhoo vauhdilla ohi. Ailalle riittää jos jaksaa uida sammakkoa muutaman kerran altaan päästä päähän.  Vastikään lehdessä luki että jalkojen pitäisi ojentua kohti pohjaa eikä sivuille. Ailaa ei tyylivirhe haittaa, kunhan pysyy pinnalla ja pääsee eteenpäin, vaikka hitaastikin.

Kloori tuoksuu, lastenaltaalta kuuluu iloisia kiljahduksia ja paljaat jalkapohjat läpsähtelevät vasten liukasta laatoitusta.

Täällä Aila voi unohtaa itsensä ja vain kellua. Sormenpäät menevät kurttuisiksi, kuin kymmenen rusinaa. Nykyään sitä ei juuri muilta rypyiltä huomaa, mutta sekään ei Ailaa häiritse. Vanheneminen on helppoa kun on aina tuntenut itsensä iättömäksi.

Toisen kierroksen puolivälissä Aila näkee Mallan seisovan kimaltelevassa, Ailan mielestä hieman liian rohkeassa uima-asussaan altaan reunalla. Uimapuvun rinnukseen on ommeltu sininen kangasmerkki, jonka kuvio muistuttaa vanhanmallisen puhelimen numerokiekkoa.

– Mikset odottanut minua portilla, Malla tiuskaisee Ailan uidessa radan päähän.

– Olit myöhässä.

Malla on selvästi loukkaantunut, silloin hän muuttuu hirveäksi diivaksi.

– Eihän täällä ole edes mitään katseltavaa, Malla sanoo vilkuillen tyytymättömänä ympärilleen. – Missä kaikki komistukset ovat? Hänellä on kainalossaan hellehattu ja rantapyyhe, naama meikattu kuin tansseihin.

– Hyppää tänne, vesi on täydellistä! Miten olisi muutama vesijuoksukierros, Aila sanoo yrittäen nielaista kiukkunsa.

–Täällä on pelkkiä vanhuksia, Malla äksähtää.

Aila tarraa altaan reunasta kiinni, koittaa estää sanoja luikertelemasta huuliensa välistä, mutta epäonnistuu.

– Senkin itsepäinen akka, Aila mutisee. Mallan silmät suurenevat, ja auringossa välkehtivä mahonginvärinen polkkatukka heilahtaa hänen kääntyessään ympäri.

– Äh, anteeksi, Aila huudahtaa perään, mutta Malla on jo marssinut pois.

Aila nipistää etusormella ja peukalolla kiinni nenästään, haukkaa keuhkot täyteen ilmaa ja sukeltaa pinnan alle.

Heikko auringonvalo siilautuu veden läpi, veden, joka on täydellisen turkoosia, tai oikeastaan väritöntä, vain allas on turkoosi. Pinnan alla soi uimareiden nilkkoihin pujotettujen avainten heikko kilinä, ja siellä täällä kädet ja jalat halkovat vettä kuin hidastetussa elokuvassa. Sukelluksissa olo on Ailan mielestä samaan aikaa jännittävää ja rauhoittavaa, kuin harhailu syksyisessä metsässä auringon laskiessa.

Ainakin minuutin Aila jaksaa pidättää hengitystään. Sitten rintaa alkaa pakottaa. Aila pongahtaa pintaan ja hengittää kiivaasti kuivaa ilmaa. Hän nousee vastentahtoisesti altaasta, syksyä enteilevä tuuli puhaltaa märän ihon kananlihalle.

Aila tietää löytävänsä Mallan saunasta, täytyyhän tämän saada jotain vastinetta kolmelle eurolleen.

Aila vetäisee saunan oven auki, kostea lämpö hulmahtaa päin. Malla istuu yksin keskellä höyryä, leikkausarvet kätkevä uimapuku edelleen päällään.

– Mahtuuko siihen? Aila kysyy.

Malla mutristelee punattuja huuliaan ja huokaisee. Hän siirtää takapuoltaan ja Aila istahtaa parhaan ystävänsä viereen, samalle pefletille tämän kanssa.