Maanantaiaamu

Luovan Kirjoittamisen Verkkolehti 2014, Draama

Kuva: Jorge Gobbi/Flickr

Kuva: Jorge Gobbi/Flickr

Teksti: Anne-Maija Aalto

A: Näissä hetkissäkö se onni on? Ihan tavallisissa maanantaiaamuissa?

B: Niinpä kai, niin.

A: Kosteus nousee usvana asfaltista, tuoksuu multa ja syksy. Mitenköhän monta tällaista aamua olen elänyt ihan huomaamatta?

B: Ei sellaisista asioista ole hyvä pitää kirjaa.

A: (huokaa) Kun sitä osaisikin aina katsoa maailmaa tuorein silmin. Etsiä ihmeitä.

B: No jos sitä edes kerran, pari kuussa. Sekin olisi jo ihan hyvä.

A: Sen olen täällä ollessa oppinut, että ei passaa heittää hukkaan näitä tällaisia hetkiä.

B: Niinhän ne kaikki sanovat kun tulevat tänne.

A: Kai se sen vaatii.

B: Minkä niin?

A: Että mitä lähemmäs tulee kuolemaa niin sitä lähemmäs tulee elämää.

B: Voihan se niinkin olla.

A: (pitkä tauko) Huomenna voi olla jo eri olo.

B: Mitä sinä nyt huomista mietit?

A: En minä mieti… On jotenkin vain niin surullista, miten hauraita nämä tällaiset hetket ovat.

B: Kello on jo kahdeksan, kohta alkavat tarjoilla aamupalaa. Tulehan jo.

A: Minä haluan muistaa tämän hetken loppuun asti.

B: Et sinä vielä kuole.

A: Pian kuitenkin.

B: Palellut vielä kohta ilman takkia. Mennään nyt, pitää saada sinut vuoteeseen ja laittaa tippa.

A: Anna minä vielä hetken hengittelen tätä aamua.

B: (epäröiden) Ollaanhan tässä jo seisottu…

A: Jos minä vielä hetken olisin. Ihan pienen hetken vain. Sitten saat työntää minut taas sisälle desinfiointiaineen hajuun ja valkoisiin lakanoihin. Usko tai älä, mutta kuolla ehtii kyllä.

B: Olkoon menneeksi sitten. (huokaa syvään) Jos ihan hetken vain.