Mä en sano enää mitää.

Luovan Kirjoittamisen Verkkolehti 2015, Draama

Kuva: Mire de rien/Flickr

Kuva: Mire de rien/Flickr

Teksti: Linda Skogström

Sossuvirkailija saattaa Tuomaksen ulos toimistosta, kummatkin ovat hiljaa. Tuomas lähtee kävelemään kaupungintalolta kotiinpäin pimeydessä ja lumisateessa. Jää seisomaan näyttämön etualalle, vasemmalle puolelle.

Mä en sano enää mitää. Ne käyttää kaiken meitä vastaan, sanon mä mitä vaan. Paras pitää pää kiinni, täs on jo tarpeeks ongelmii.

On siinä yks hyvä puoli et äiti on ollu koht viikon verran kateissa. Se ei pysty kuuleen niitä juttuja mitä mä menin sanoon, mä olin vähän heikko, ois pitäny vaa olla hiljaa alust saakka. Mut nyt mä en sano enää mitää.

Ne saa jatkaa tota samaa kuin kauan vaa. Miten ja mitä ja kuin usein sun äiti, ja mitä ja millä tavalla sun sisko ja miksköhän teiän perhe näin ja entäs sun isäs. Ja miten sä jaksat ite ja oiskohan sulle parasta ja pitäskö sun ja mitä mieltä sä nyt oot tästä kaikesta.

Ei niitä tosissaan kiinnosta, niille on se ja sama. Niillä palkka juoksee niin kauan ku ne jaksaa yrittää puristaa musta asioita. Mut mä en oo mikää vinkulelu, en vittu vingu vaik kuin puristetaan. Mä oon hiljaa, mä en sano enää mitää.

Mut sen verran tarttis puhuu ja kysyy et tietäis, miten Reetta nyt. Se on niin pikkunen eikä tajuu tätä. Jos se luulee et mä en yritä puolustaa sitä ja äitii. Muhun se kattoo ylöspäin ja muhun se luottaa, ja äitiinki ja isäänki, vaik hyvä ku on äijän joskus nähny.

Sitä mä vihaan. Mitä se on tehny? Äitin onnettomaks ja tän koko shoun näin paskamaiseks. Joo joo aikusten maailma, mitä mä tajuun siitä, niin ne kysyy. Jos en ois päättäny olla hiljaa, nii sanosin et aika helvetisti muuten. Mä oon nähny enemmän ku puolet noist hikisist sossuista jotka istuu perseellää ja plärää tuntemattomien papereita vaa ja sotkee toisten elämiä.

Äiti tulee viel takas ja sanoo noille niin suoraan. Se tulee freesinä kotii ja sanoo et laittaa kaiken kuntoon. Ja sit mä en sano et niinvarmaan, vaan tsemppaan sitä koska oikeesti mä oon ollu suht paska poika sille. En oo ihan tajunnu et se kyl tarvis mua enemmän. Ku miettii nii se on kuitenki mut kasvattanu ja pitäny huolta, eikä mua ees olis jossei se ois mua tänne maailmaan järkänny. Joo mut emmä mitään yksityiskohtii jaksa siit enempää jauhaa, en mä muutenkaa jaksa mitää jauhaa, silence is gold.

Mut äitille. Nii. Mä haluisin sanoo vaan et anteeks hei ja mä rakastan sua ihan totta, ja sit, sit sitä naurattais, koska se aattelee et ei tän ikänen jätkä enää tollasii sano. Ja sit mä sanoisin et ihan oikeesti mä rakastan, ja sille tulis ilonen mieli. Mä en muistuttais mistää aiemmasta paskasta, kaikki sais vaan mennä eteenpäi, ja me laitettas kaikki kuntoon. Yhessä sillai.

Ku se vaan tulis takas. Ei se oo ennen ollu ihan näin montaa päivää missää poissa, mut just siks se varmaan on, et saa laitettuu kaiken kuntoon. Ehkä se meni ettiin uutta kämppää mis ei tarttis muistella mikä kaikki oli ehjää joskus ennenku isä alko sekoon. Ehkä meiän talo on se syyllinen, ehkä me tarvitaan fressi startti, ehkä se on vaa sitä.

Ja ehkä me tarvitaan unohtamista kans. Unohettais se paska sekopää äijä, voitais isän sijast puhuu mieluummin jostai hullusta jota ei onneks enää näy. Tai sit voitas olla siitä vaa hiljaa ja sillai unohtaa. Ei me sitä skitsoo mihinkää tarvita, mut uus kämppä ois hyvä ja uus päiväkoti Reetalle, ettei ne tädit tois äitille mieleen mitää epäonnistumisii. Ku ne osaa kattoo nii vitun pahasti, ja sit ku ne on ne vanhempainillatki ollu sellasii nii emmä ihmettele, et äiti haluu asumaa jonneki muualle. Kyl mäkin haluisin, ku opettajat on aika samanlaisii ku ne tarhan muijat. Kyl vois vaihtaa maisemaa.

Toivottavast äiti löytäis jonku rivitalonpätkän. Jesse asuu sen porukoitten kans sellases kakskerroksisessa, ja niil on pienet pihat edes ja takana. Ku Reetta tykkäis kasvattaa kaikkii porkkanoi ja tollasta ja poimii kukkii ja muuta. Ku täs vanhas on vaan ne hiton mustikat mihin ei tuu ees marjoi.

Huomen päiväl toi kuulustelupaska jatkuu taas, mut mä en sano mitää. Sit tää ei mee enää pahemmaks. Jos mä oon hiljaa, ni ne tuo ehkä Reetan takas, ja äitiki tulee ihan täs mikä päivä vaan, ihan pian, ja kaikki menee okei. Sanotaa tälle vitun kylälle vaa soronoo ja hyvästi ja startataa volvo ja painutaa hittoon, ja siel hitos sit alkaa uus elämä. Tarttee vaa ootella viel hetki.

Näyttämön taka-alalle syttyy valo. Siellä äiti istuu terassin tiskillä tyhjiä laseja edessään, ja viittoo tarjoilijalle yksi sormi pystyssä. Taustalla näkyy kesäinen kaupunki.