Lunta tyynyliinalla

Luovan Kirjoittamisen Verkkolehti 2014, Proosa

Teksti: Anne-Maija Aalto

”Saitko sinä ne?”

Ailin ääni kuuluu käheänä eteiseen asti. Toivo vetää oven kiinni takanaan ja miettii vielä hetken, menisikö omia jälkiään pitkin takaisin lumiselle pihamaalle ja kaivaisi ne sittenkin syvälle hankeen. Mutta ei auta. Aili makaa seinän takana ja kuulostelee sieltä hänen liikkeitään, jokaista väliin jäävää sydämenlyöntiä.

Hitaasti hän liu’uttaa jalastaan ensin yhden kengän, sitten toisen. Asettelee ne vieretysten naulakon alle, Ailin kenkien rinnalle. Hän riisuu takin ja ripustaa sen henkariin. Toinen tasku pullottaa; siellä ovat lääkkeet. Hän ottaa ne kämmeniinsä. Kaksi pientä purnukkaa, sileää ruskeaa lasia.

”Toivo?”

Hauras ääni. Vastentahtoisesti Toivo seuraa sitä ovensuuhun.

Siellä hän makaa, peittojen alla mytyssä kuin pikkulintu. Sydän heltyy, tahtomattakin. Sellainen hän on, Toivo ajattelee. Sellainen nainen.

Viikkoa aiemmin Toivo oli seissyt tässä tällä tavalla, katsellut kun lapset peittelivät hänet tuohon vuoteeseen ja nieleskelivät väkevät kyyneleet. Anna oli laittanut hänen luiseviin jalkoihinsa vihreät villasukat ja Katja pöyhinyt tyynyn niskan taakse tueksi. Oli tuntunut pahalta. Sellaisena hän ei Ailia vielä ollut nähnyt, vaikka huonojakin aikoja oli ollut.

Kädet olivat maanneet laihoina ja velttoina täkin päällä, valkoisena kuin huutomerkit vasten sen tummaa sinistä. Hänen oli melkein tehnyt mieli katsoa pois, mutta ei ollut saattanut.

”Et sinä jaksa äitiä hoitaa”, Anna oli sanonut ja puristanut huulet tiukaksi viivaksi.

”Äiti kuuluu sairaalaan nyt.”

”Minä olen äitiäsi hoitanut kuusikymmentä vuotta. Vielä aion jatkaa.”

***

Aili siristelee silmiään kirkkaassa huoneessa. Kuihtuneilla kasvoilla käväisee helpotus, kun hän viimein näkee Toivon kumaran hahmon seisomassa ovensuussa. Vaivalloisesti hän ojentautuu istumaan. Irvistää. Jokaiseen jäseneen sattuu.

”Saitko sinä ne?” Hän toistaa kysymyksensä.

Toivo astuu kynnyksen yli.

”Sain.”

Hän istuutuu vuoteen reunalle ja Aili laskee kätensä hänen reidelleen, painaa kevyesti. Se on kiitos, Toivo tietää, ja sydäntä puristaa.

”Oletko sinä aivan varma?”

”Tästähän on puhuttu.”

”On, on. Mutta mieti nyt vielä”, Toivo kehottaa.

Aili pudistaa päätään hitaasti. Silmissä ei näy mitään väriä. Niistä kuultaa enää väsymys läpi.

”Minä en enää jaksa.”

Toivo painaa päänsä. Kyllä hän tietää. Aili silittää vapisevalla kädellä Toivon reisiluun päällä surkastuvaa lihasta, ruskeiden housujen ryppyistä kangasta. Vieläkin kosketus tuntuu hyvältä. Vieläkin siitä tekee kipeää luopua.

Toivo antaa periksi. Hän asettaa purkit vieretysten yöpöydän laidalle. Aili katselee hänen kätensä liikettä. Vaikka hän varoo hymyilemästä, helpotus paistaa läpi.

”Avaatko vielä kannet?”

Toivo avaa. Hänenkin kätensä ovat heikot jo, mutta vahvemmat silti kuin Ailin.

”Milloin sinä teet sen?”

Aili pudistaa päätään.

”Parempi, ettet sinä tiedä.”

Toivo tietää, että hän on oikeassa.

***

 Yöllä hän herää kauhuun.

Huoneessa on pimeä. Hän hapuilee vierestään tuttua hahmoa, mutta Ailin puoli vuoteesta on koskematon. Peitto on laskostettu huolella jalkopäähän ja lakana sileä.

Ulkona on lumisade. Toivo istuu sängyn laidalla pitkän tovin. Hengitys rahisee tyhjässä huoneessa kuin loppuun soinut levy gramofonissa.

Hän ponnistaa itsensä jalkeille. Jäsenet ovat yhä unesta jähmeät, polvet eivät tahdo taittua eivätkä jalat kantaa. Mennessään hän ottaa tukea makuuhuoneen seinästä ja ovenkarmista, laahustaa pitkin käytävää pimeään eteiseen. Siellä on ovi, jonka takana on kaikki. Kaikki muistot, kaikki hyvä, kaikki paha.

Ovi narahtaa kun hän työntää sen auki. Yönsinisessä huoneessa Ailin valkoiset hiukset ovat kuin lunta tyynyliinalla.

Huoneen täyttää koneiden tasainen humina. Jokin niistä piippaa aina välillä, Toivo säpsähtää sen kimeää ja luonnotonta ääntä. Purkit ovat yöpöydällä kannettomina ja kuvottavina. Hän ottaa ne käteensä ja helistää. Pillerit kilahtelevat yhä lasia vasten.

Hän kumartuu sängyn ylle ja raottaa ikkunan. Yhdellä ranteen liikkeellä pillerit sekoittuvat hangen valkoiseen kuin raskaina putoilevat lumihiutaleet. Kylmä ilma tulvahtaa huoneeseen ikkunanraosta ja liikuttaa valkeita verhoja.

Hän katsoo säikähtäneenä Ailiin, jonka silmät ovat nyt auki. Äänettömänä hän katselee Toivoa. On kuin olisi sanomassa jotakin, mutta pysyykin vaiti. Katse kirvelee Toivoa jossakin syvällä

Toivo painaa kämmenen suunsa eteen ettei itkisi ääneen. Tekisi mieli käydä viereen pitkäkseen, pitää toinen omanaan loppuun asti vaikka sitten väkisin.

”Anna anteeksi”, hän sanoo lopulta.

”En minä kestä, usko nyt, en kestä haudata sinua. Sitten kun lähdetään, niin lähdetään yhtä aikaa.”

Hän kumartuu Ailiin kiinni, silittää kaljuuntuvaa päätä. Lopulta Aili ojentaa ohuen kätensä. Sormet ovat pieniä luita Toivon sormien lomassa. Tiputusneula puhkoo läpikuultavaa ihoa.

”Olkoon sitten niin. Olkoon menneeksi.”

Toivo puristaa silmät umpeen ja helpotus pyrkii kyyneleinä poskille. Se on kiitos, Aili tietää, ja sydäntä puristaa.