Löylytys

Luovan Kirjoittamisen Verkkolehti 2014, Proosa

Kuva: zeitfaenger.at/Flickr

Kuva: zeitfaenger.at/Flickr

Teksti: Riikka Sandberg

Kaikkialla tuoksuu autuas kloori. Armi oikein pysähtyy vanhan uimahallin aulassa ja vetää tuoksua sisäänsä. Tuntuu kuin puhtaus desinfioisi hänetkin, vaikkei hän halua puhdistua nyt. Hän on vihdoin taas saanut miestä. Pilke, virne tai ryhti eivät lakkaa. Kukaan töihin menevä, ei tiskillä oleva eikä pakkasessa kolaava osaa aavistaa syytä. Armi reippailee pukuhuoneeseen niin, että villasukilla pääsee pienen matkan mukavasti liukuen. 

Todelliselta yö ei silti tunnu. Armi voisi keksiä kaiken päästään, heidän tunneistaan ei jää muita johtolankoja kuin yksiön oven kolahdus, kun herra ukkomies palaa elämäänsä ja Armi jää yksin jäljelle hymyilemään. Mutta totta se oli taas! Suomen charmikkain uutistenlukija ja joku tavallinen Armi! Eteisessä herra sanoi vielä lempeästi: ”Voi kauniisti, rakas ystävä.” Armin ikäiset eivät käytä sellaisia sanoja. Ne on opittu mustavalkoisista elokuvista. Ne on sanottu rassatuille parikymppisille aiemminkin, ensin Helsingin ravintoloissa, sitten kotona. Mutta koko talven ne ovat olleet vain hänelle. Armi saa uikkarit ylleen, myhäilee ja kyykistyy rengastamaan nilkkansa uimahallin hiertävällä muovilenkillä, josta killuu avain.

Armi suoristuu, katse kohdentuu, hymy loppuu.

Suihkusta tulee nainen. Veri alkaa hakata kaulan alla. Voi vitunvitun vittu.

Sporttisessa uimapuvussa on Vaimo, Armi tunnistaa uimalakista huolimatta. Vaimo tervehtii ääneti, kuten naisia aamutyhjässä pukuhuoneessa tervehditään, ja nappaa unohtuneet uimalasit penkiltä. Vaimo kippistää niillä Armille, he väkisinhymyävät saman sekunnin. Armi kääntyy kannoillaan ja kiihdyttää kaapiston taa, kohti vessaa. Nilkan avain hakkaa kehräsluuta. Armi kuulee kädet kasvoillaan, kuinka vessanovi hänen takanaan pamahtaa kiinni liioitellun kovaa. Tämä on sitä pakokauhua.

Armi kusee, toljottaa ovea, tavoittelee sivusta serlaa ja miettii, kauanko sperma viipyy kehossa. Vessapaperisäiliön sisällä on harmiksi tyhjä rulla. Hylsy pois. Armi alkaa kaivella käsikopelolla pönikän uumenista uutta rullaa. Toiminnasta syntyy kolinaa. Armi rullaa suuntaan, rullaa toiseen, mutta vessapaperin alkua ei löydy. Armi kaivertaa ja repii ensimmäiset kerrokset pilalle. – Ei ole totta. Pihtaava riivinrauta täällä, mikä farssi, perkele! Mä voisin saatana yhdellä puhelulla paljastaa kulissisuhteen koko valtakunnalle, Armi kihisee kuiskaten. Hän tasapainottaa hengityksensä parilla puuskutuksella ja ymmärtää ettei soittaisi. Tilanne on sittenkin aika nautinnollinen. Hän tietää enemmän kuin Vaimo. Totuuden ja salaisuuden.

Vaimo seisoo jo suihkun alla ja ottaa kaiken veden kasvoihin silmät kiinni. Armi arvioi, että tavallinen nainen, jotenkin pienemmän oloinen kuin lehden yhteiskuvissa otsikoiden alla. ”Rakkautemme kestää kiireen”, Armi muistaa. Ohi kävellessä Armi miettii, kuinka helppoa olisi vääntää hana nopeasti tulikuumalle. Kuinka helppoa olisi kampata nyt vasen jalka alta. Ämmä mätkähtäisi kaakeliin, sitten voisi iskeä avaimella silmään. Armi käynnistää kaukaisimman suihkun, peruuttaa sen alle ja painaa vettä tulevaksi parikin erää. Hiukset tummuvat veden painosta. Lopulta kaksi suihkua hiipuu ja sammuu kaanonina kuin sopimuksesta. Armi näkee, että heidän ihoillaan on vuosikymmenien ero. Milloinkohan herra mahtoi huomata, että Vaimon ohuesta ihosta näkyy läpi.

– Onkohan sauna jo lämmin? Vaimo kysyy. Armi rekisteröi Vaimon äänestä kaikki nalkutuksen vuodet, sen hellyys on puhki puhuttu. Hän voisi nyt vain kiihdyttää karjuen päälle ja työntää tuon takaraivo edellä seinään.

– Juu, meen ite aina ennen vetoja hetkeks istumaan, Armi vastaa reippaasti.

– Minä voisin tulla sitten myös nyt ensin, päättää Vaimo, riisuu uimarilasit otsalta ja kuorii päästään märän kumilakin. Vaimo on ihan kalju.

Armi nielaisee, tuntee vain pulssinsa ja aloittaa askeleet saunalle. Sauna on hädin tuskin lämmennyt, kankut läsähtävät kolealle lauteelle. Alaston Vaimo saapuu, näyttää kuihtuneelta ja kolkolta, ottaa topakasti löylyvesiämpärin ja istuutuu vastapäätä. Kiuas on ihan Vaimon vieressä alempana. Vaimo heittää löylyä. Kaikki annokset osuvat. Isku. Isku. Isku. Armi haluaa vilkaista kaljua uudestaan, mutta näkee kaiken muunkin: pistäviä luita, muuten lauta, mutta turpea vatsa. Vaimo ei todellakaan voi kauniisti. Viimeisenä Armi tajuaa pitkän arven, joka lähtee kainalosta ja halkoo rintalastaa. Sieltä on viety kaikki.

Armin katse laskee pakoon omaan syliin. Vaimo kysyy karusti voiko heittää lisää. Armi nyökkää, alkaa vaihdella asentoja. Jalat syliin. Jalat alas. Saunan äänenvoimakkuus nousee edellisiä sihinöitä suuremmaksi. Armi lankeaa kuumuudesta kyyryyn, naamasta lähtee kolme kourallista hikeä lyhyessä hetkessä. Jylhä kiuas paukkuu. Vaimo on totisesti olemassa, istuu hievahtamatta saunan sameudessa ja tuijottaa Armia raajat rehellisesti levällään. Luurankosotilas.

Löylyjen pauhu alkaa laantua. Etäisyys tuntuu pienenevän kun sauna rauhoittuu.

– Pahoittelut, mikäli ulkonäköni häiritsee. Aattelin, ettei täällä ole aamusta ketään ja voi olla rauhassa tällainen. Vielä jaksaa pari altaanpäätyä. Vappuna leikataan taas.

Armia alkaa kuvottaa, ainoa selkeä ajatus tulee ehkä ääneen: – Kuinka joku kehtaa panna mua, kun oma vaimo voi kuolla. Armi nousee, lähtee sumein silmin pukuhuoneeseen, mutta ei aio murtua itkuun vielä. Avain ei osu ensin millään. Sitten paita jää märkiin lapoihin rullalle eikä suostu alas. Kyynel pullistuu jo pisaraksi. Silmän on pakko rikkoa se ja antaa vaan valua. Se siitä.

– Voi pikkuhuoraa. MITÄ SÄ KUVITTELIT SAAVUTTAVASI! Vaatteeseen jumittunut Armi säikähtää ja kääntyy. Paikalle hiipinyt alaston Vaimo pitää saalistusaseenaan pitkää saunanpesuletkua, josta lähtee Armiin kertalaakista räjähtävää jäävettä ennen kuin Armi ehtii yhtään mitään.

Armi paiskautuu päin peltikaappia. Vesi pieksee rintaa, nousee kaulaan. Armi ei saa henkeä, kädet ovat jumissa paidassa. Kasvot riuhtovat suojaan vasemmalle oikealle. Korviin menee vettä, hän ei kuule enää kuin huminaa. Vesi raapiutuu alemmas. Sydän ja keuhkot tyhjentyvät, kylkiluut murenevat. Armi pudottautuu lattialle polviensa taakse turvaan, hän saa puristettua huulet ja silmät vielä enemmän umpeen. Vaimo ampuu yhä lähempää ja tähtää alemmas, vesi sattuu saatanasti. Armi kuolee tähän, kukaan ei tule auttamaan. On vain kipua, kaikki muut aistit ovat jättäneet hänet. Armi saa itsensä polvilleen, mutta vesi puskee ja kutistaa hänet kaapin juureen. Kylki ottaa eniten, ihoon porautuva kylmä vesi alkaa tuntua kuumalta. Armin mielessä hakkaa ”tämä loppuu kohta, tämä loppuu kohta, kohta tämä on ohi”.

Kuulo palautuu hiljaisuudesta. Vettä ei enää tule. Vapiseva Armi on niin lukittu kyyryyn, ettei pysty liikkumaan. Nipistyneet silmät haluavat auki, ja Armi rojahtaa kankeana kyljelleen. Suu ja kaula liikkuvat kuin kidukset, hän haukkoo happea monta kertaa ennen kuin saa sitä oikeasti. Hän kääntyy selälleen. Henki hinkuu, mutta kulkee jo sen verran, että Armi jaksaa repiä likomärän, raskaan paidan pään yli pois. Se läsähtää samaan lammikkoon, jossa hän makaa. Kädet jäävät pään sivuille. Hän on tässä.

Pyyhkeen ympärilleen vetänyt Vaimo on luhistunut lattialle istumaan, eikä näytä ymmärtävän mitä on tehnyt. Eloton pesuletku tuijottaa Armia tarpeeksi kaukana.

– Mä oon niin pahoillani, en mä halunnu sulle pahaa, Armi sanoo, ja itku vie loput. Armi itkeen ääneen ja kaikella mikä hänessä liikkuu. He itkevät kauan, omillaan ja niin eri tavoin.

Vasta kun itkusta on jäljellä niiskutusta, Armi kampeaa hitaasti ylös ja kokeilee jalkojaan. Hänen on pakko hakea paleluunsa pyyhe. Vittu luojan kiitos pyyhe ei ole kastunut yhtään. Armi painelee itseään kuivaksi ja viipyy erityisesti kohdissa, joihin tulee takuulla iltaan mennessä rumia mustelmia. Kylkeen tuntuu tulevan erityisen kamala, oikein mustelmien pääkaupunki.

– Armi, eikös? Vaimo kysyy selän takaa niin hiljaa, ettei Armi ensin kuule:

– Kuinka vanha sä edes olet? Missä, koska te ootte tavannu?

Armi kietoutuu pyyhkeeseen ja liukuu takaisin istumaan. Armia itkettäisi taas, mutta hän saa vastattua rauhallisesti muihinkin kysymyksiin. Armi ei pysty katsomaan silmiin, kun hän myöntää nähneensä herraa jopa joulupäivänä, kun oli ihanaa ja pieniä kynttilöitä. Vaimo kysyy viimeisenä kuinka moni tietää suhteesta, ja Armi sanoo uskottavasti olleensa hiljaa.

Naiset nojaavat lattialla enää vaitonaisina kaapistoihin, he ovat yhtä uupuneita kuin koko tanner. Armin tukka on lähes kuiva. Vähitellen Vaimo alkaa liikahdella ja hengittää muutaman kerran oikein syvään. On kai aika lähteä. Vaimo aikoo kuivata lattian ennen kuin kukaan tulee paikalle. Vaimo sujahtaa poolopaitaan helposti, farkkujen lahkeisiin vielä nopeammin.

– Sä et sitten ikinä kerro tästä kenellekään. Tämä jää tänne. Sulla ei ole enää mitään asiaa meidän lähelle, sua ei näy enää missään, Vaimo sanoo ontosti ja vetää farkkujen vetoketjun kiinni niin, ettei sille äänelle voi kuin nielaista ja nyökätä.