Libretto yksinäisyydelle

Luovan Kirjoittamisen Verkkolehti 2013, Proosa

Niklas Ferm kertoo, kuinka särkynyt hahmo vaeltaa hämärästä säkkipimeään.

”He was some kind of man… What does it matter what you say about people?”
– Tanya (Touch of Evil)

Preludi:

Tämä ilta on kirjantuoksuinen ja musiikin tunnevärittämä. Se on minun, 31-vuotiaan maijakytän ja tuurilenkkeilijän, harvinainen iloni. Luen James Ellroyta. Teoksessa leijuu jylhä vääjäämättömyyden tunne, jossa tapahtumat vyöryvät epäloogiseen loppuunsa. Alastoman autenttinen dialogi saa taiteen tuntumaan tarpeelliselta.

Samanaikaisesti Spotifysta valuu räkää, surua ja intohimoa, jopa kauneutta. Nyt soi Chopin: se kaikkein tunnetuin pianopala, jonka täydellistä nimeä ei muista kukaan. Koskettimien heleät iskut ovat niitä veitsenviiltoja, jotka leikkaavat auki jäsentymätöntä mieltäni.

Vaihdan Carusoon. Hänen äänensä naukuu ja venyttelee raukeasti – vietteleekin. Tavoitan jotain: menneen ymmärryksen, joka yhtä lailla antoi aihetta optimismiin. Käännän katseeni kohti kuun auteretta ja poltan kiihkeämmin.

Pinnistän muistiani. Soittimesta lävähtää I Put a Spell on You:n tuonelan tango. Screamin’ Jay Hawkinsin ääni nousee sieltä, minne valo ei yletä. Hetki särkyy. Alakulo ja väsyttävän työn aiheuttama turtumus haluavat jälleen kilvoitella: ne katkaisevat elämyksen giljotiinimaisesti. Tupakka alkaa maistua tunkkaiselta. Huomaan valehtelevani ajatellessanikin. Könyän tappion tunnustaneena tietokoneelle.

I näytös:

Googlehaut ovat elämäni totuudellisin narratiivi: ”x videos amateur”, ”milf tube”, ”megan fox nude”, ”three girls strapon” ja ”sihteeriopisto”. Jälkimmäisen sivuston foorumeilla olen vakiokeskustelija nimimerkillä ”Silvio”. Olen kirjoittanut muutaman, mielestäni melko onnistuneen arvostelun huorista tai, alan miesten termejä käyttääkseni, ”hupakoista”.

Me huorissakävijät olemme ”turskia”. Turskilla on lukuisia tapoja perustella patologinen harrastuksensa. Me toteutamme hallittua fantasiaa. Pysyttelemme erossa parituksen uhreista. Selvemmin sanottuna suosimme suomalaista. Kohtelemme hupakoita kunnioittavasti ja hoidamme maksun säntillisesti etukäteen. Meille on annettu vapaa tahto ja valikoiva oikeustaju.

Hupakointi on toki omaisuuksia nielevää, mutta rivipoliisin palkkataso on hyvä. Lisäksi liukuva työaika mahdollistaa päiväpanot. Minun ei näin tarvitse pelätä törmääväni hotellin edustalla niihin ihmisiin, jotka täyttivät elämänpiirini vielä muutama vuosi sitten. Silloin minulla oli vaimo. Hänen kanssaan olin yhdessä viisi infantiilia ja ilotonta avioliittovuotta. Kestin hänen turpeat kasvonsa ja turhanaikaiset puheensa pelon sanelemalla kärsivällisyydellä. Nyt hän on jo kuollut. Minä päätin silloin, että en saa olla riippuvainen kenestäkään.

Vaimon ajatteleminen kiihdyttää eufomaniaani – tunnen vereni lämmön. Selaan Opiston ilmoituksia Helsingin uusista hupakoista. Huomioni kiinnittyy nimimerkkiin ”Suomi-Maria”. Hän tuijottaa minua kuvasta kuulaanvalkeat reidet hajallaan. Hän hymyilee. Kasvot ovat tuiki tavalliset, mutta täysin kulumattomat. Rinnat ovat kuin ne Laulujen laulun tertut, jotka henkivät puhdasta iloa.

Näppäilen prepaid-liittymän pitkän numeroyhdistelmän iPhoneeni. Salanimestään huolimatta hupakon äänessä kuuluu eestiläinen korostus. Hän vastailee kysymyksiini poissaolevan kuuloisena; ehkä rauhoittavien myötävaikuttamana.

Minun ääneni muuttuu nopeasti kuolaavan runkkarin kiihkoksi. En vaivaudu korulauseisiin. ”Voidaaks me vetää paljaaltaan vai onks sulla käyny jotain ulkomaalaisia?” minä huohotan sormieni hypistellessä sinertävänpunaista terskaani. ”Kaikki mulla suojan kanssa, mutta sulle voin antaa suusex ilman kondomia, tuhma poika, virotar kikertää. Sovimme tapaamisen seuraavan tunnin päähän.

II näytös:

Akti oli hyvin tavanomainen. Hampaiden kivulioittamaa huulihölkkää, paljon hikeä ja itseni huutamia rivouksia. Nyt makaamme sängyllä. Maria on todella nappaillut jotain, sillä hän pysyy pitkään hiljaa, eikä vaivaudu ammattieetokseen kuuluvaan, imartelevaan small talkiin. Niin on hyvä. Ihmisen pitäisi osata muitakin hiljaisuuksia kuin kiusallinen.

Avattuani keskustelun Maria kertoo toimivansa haapsalulaisen kahvilan tarjoilijana. Huoraamista hän kuulemma harjoittaa lomakausinaan: syynä ”rakkaus suomalaisiin miehiin”. Valehtelehan hiukan lisää sinä pvc:n tuoksuinen, isoperseinen, ylilaitettu kullinpalvoja; virolainen arkkienkelini!

Hotellin yöpöydällä Marialla on gideonien kirjan lisäksi Tarot-kortteja. Ne ovat siistissä pinossa.

”Niistä minä voin ennustaa minun tosirakkaus”, hän sanoo. Ajattelen, että tästä tulisi mainio jälkilause hupakko-arvosteluuni. Yleensä Sihteeriopiston turskilla on tapana kertoa viimeiseksi seikkaperäinen kuvaus hupakointipäivän säätilasta. Ehkä sillä ilmaisemme moraalittomuuteen liittyvää fatalismia: kaikki on kuitenkin muuttumatonta.

”Lue mun tulevaisuus, jos kerta uskot näihin, anna tulla!” huudahdan Marialle ja alan heitellä kortteja, jotka läjähtelevät vasten hänen roikkuvaa vatsaansa. ”Minä ei antaa sinun tulevaisuus, sinulla on se kaikki käytetty.”

Loppunäytös:

Tänään post coitem on myös post mortem. Kävelen kuolleen miehen äänettömin askelin hotelliaulasta sumuun. Jostakin, kaiketi päästäni, kuuluu Hymne l’amourin mieskuoro virtaavana äänimassana, jossa on jotain pakahduttavan arvokasta.

Lennän kaupungin ylle. Sen siluetit eivät ole osa Helsinkiä, vaan jotakin unenomaista välitilaa. Katselen itseäni ulkopuolelta. En ole koskaan nähnyt ketään noin yksin. Marian ennustus, poliisin virkapukuni, harvinaiset säälin tunteet, taiteen hetkeksi antamat ääriviivat, naiset, huorat ja kaikki muu läpivalaisee menneen. Olen mahdoton ihminen. Tunnen, kuinka viimeinen kipu katoaa.

Teksti on kirjoitettu tehtävästä, jossa kirjoittajan tuli valita häntä erityisesti kiehtova aineisto ja kirjoittaa sen innoittamana.