Leikki

Luovan Kirjoittamisen Verkkolehti 2013, Proosa

Kuva: lorenzo_@pix

Kuva: lorenzo_@pix

Teksti: Niina Oisalo

Nainen syöksähtää juoksuun, mutta valot ehtivät vaihtua. Kävelen hänen vierelleen, ja vilkaisemme toisiamme. Nopeasti on lupa katsoa. Kesällä hieman pidempään kuin talvella. Hieman rohkeammin.

Naisen poskille nousee puna ja silmät välähtävät. Hänellä on päällään vedensininen mekko, joka liikahtelee kevyesti autojen nostattamassa ilmavirrassa.

Katsoisin mielelläni pidempään, mutta valot vaihtuvat. Nytkähdämme yhtä aikaa liikkeelle. Kävelemme vierekkäin, hieman liian lähekkäin. Rajalla jolloin vieraan ihmisen läheisyys alkaa tuntua kiusalliselta.

On näyttelyni avajaiset, tuleeko ketään, vääränlaisia ihmisiä, liikaa ihmisiä. Avajaisissa tärkeintä ei ole taide, vaan minun esitykseni, onko se uskottava vai ei. Paineet saavat minut käyttäytymään oudosti, saatan hymyillä väärällä hetkellä, koskettaa vääriä ihmisiä, liian intiimisti tai liian jäykästi.

Vedän henkeä ja tartun uhmakkaasti ovenkahvaan. Sinipukuinen nainen on äkkiä vierelläni. Nainen astuu sisään ovesta, pysähtyy, kääntyy minua kohti, kulmat kohoavat kysymykseksi.

Punapartainen galleristi viilettää ovelle, kättelee minut ja naisen.

– Upea näyttely, näytätte fantastisilta!

Ennen kuin saan suuni auki, mies kiepsahtaa kohti kuohuviinipöytää. Sinimekkoinen tarttuu kädestäni, kutsuu leikkiin. Säpsähdän, mutten irrota otetta.

En uskalla katsoa naista suoraan, ujostelen tätä vilkasta olentoa, joka juttelee vieraiden kanssa kuin tuntisi kaikki. Tunnen äkkiä kiitollisuutta häntä kohtaan. Miten paljon helpompaa on kohdata arvioivat katseet, kun joku on jo puolellani. Sinimekkoinen on niin lähellä, että haistan kirpeänmakean ominaishajun. Hänen hahmonsa tunkeutuu läpi suojapanssarini. Vatsanpohjani hohkaa. Avajaisvieraiden kasvot, naurut, eleet ja hahmot humisevat, sekoittuvat toisiinsa kuin värit maalauksessa.

Tunnen selvästi vain omat tahmaiset sormeni lasin pinnalla. Sinimekkoisen polttavan käden omassani.

Niina Oisalo