Leikin lomassa

Luovan Kirjoittamisen Verkkolehti 2016, Proosa

Kuva: Bill Kast/Flickr

Kuva: Bill Kast/Flickr

Teksti: Nora Palonen

Tämä novelli on toinen osa trilogiaa, jossa seurataan Tapion bussimatkaa, jolla hän ottaa katseensa kohteeksi matkustajia, joilla on oma tarinansa. Lue ensimmäinen osa tästä.    

 

Tapio uhmaa 18 asteen pakkasta lähtiessään kaupunginkirjastoon lainaamaan keittokirjaa, josta löytäisi täyttävän sienikeiton ohjeen. Viimeksi hän on syönyt sitä vaimonsa Leenan tekemänä, mutta nykyään se ei enää ole mahdollista. Tuskin hän löytää niin hyvää reseptiä, mutta edes jonkinnäköisen korvikkeeksi kelpaavan. Tapion saapuessa bussipysäkille, hänen ohitseen juoksee lauma pikkupoikia. ”Mä sain sut kiinni!” joku heistä huutaa ja vetää kaveriaan hupusta. ”En mä jaksa taas olla hippa”, kiinniotettu poika mutisee ärtyneesti. ”Sä oot vaan hidas”, kiinniottaja vastaa ilkeästi. Tapio on jo puuttumassa tilanteeseen, kunnes pojat pääsevät yksimielisyyteen siitä, että hippaleikki on hetken tauolla.

Jos Tapio olisi yhtä vetreä kuin pysäkille juosseet koululaispojat, hän leikkisi ilomielin hippaa ja pitäisi itsensä lämpimänä. Nuorena poikana hän oli ketterä ja aina haluttu liikuntatuntien jalkapallojoukkueisiin. Hän myös piti siitä, että sai temmeltää vapaasti. Juosta nopeammin kuin muut ja tehdä helposti maaleja. Siitä sai pisteitä myös tytöiltä, Tapio hymähtää itsekseen. Hän tarkkailee kulmiensa alta pysäkillä olevia poikia. Heissä näkyy levottomuus ja uteliaisuus, mikä asuu kaikissa heidän ikäisissään.

Hetken odottelun jälkeen bussi kaartaa pysäkille. Tapio pääsee ensimmäisenä sisään ja kulkee melkein linja-auton perälle asti. Hän jää käytävänpuoleiselle penkille istumaan, koska bussi on lähes tyhjä. Siitä on helpompi päästä pois ja matkan aikana katsella pikkupoikien touhuja. Heidän energiansa tuntuu vain lisääntyneen heidän päästessään lämpöiseen bussiin. Kuitenkin yksi pojista, se joka ei halunnut enää olla hippa, istuu vaitonaisena muiden remutessa. Poika istuu aivan kuskin takana, katse tiukasti edessä avautuvassa asfaltissa. Pojan jaloissa lojuu reppu, joka on täynnä rekka-autojen kuvia.

Pojan isä on rekkakuski. Joka kerta isän lähtiessä töihin, hän halaa poikaansa ja sanoo, milloin he näkevät seuraavan kerran. Aina isä ei kuitenkaan tule silloin, kun on luvannut. Se harmittaa poikaa. Tapio näkee pojan katseessa alakuloa, mutta ei tiedä, mistä se johtuu. Isän pitäisi tänään tulla kotiin oltuaan melkein viikon poissa. Poika katsoo eteenpäin, jos isä vaikka ajaisi rekallaan heitä vastaan. Mutta ohitse vilahtaa vain henkilöautoja ja rekkoja, joiden ratin takana istuu pojalle vieraita kuskeja. Poika tervehtii rekkaa ajavia, koska isäkin tekee niin. Aina kun he ajavat yhdessä jonnekin, isä nostaa käden ohimolleen ja lausuu äänettömän tervehdyksen vastaan tulleelle kuskille. Joskus isä tietää jonkun rekkaa ajaneen nimen. ”Se on Anton, on menossa Turkuun asti”, hän kertoo ja poika nostaa kätensä myös tervehdykseen. Hänestä tulee isona rekkakuski.

Tapio seuraa mielenkiinnolla, kuinka muut pojat antavat hiljaisuuteen vajonneen pojan olla rauhassa. Toivottavasti hän ei saa myöhemmin lumipesua. Muilla pojilla riittää puhuttavaa siinä, mitä pleikkaria he ovat viimeksi pelanneet ja kenen äiti tekee parhaimpia lihapullia. ”Meillä isä tekee ruokaa” yksi heistä sanoo ja pojat alkavat ihmetellä sitä. Sitten heistä yksi kääntyy vaitonaisena pysytelleen poikaan päin ja sanoo, että ”sun isä ei varmaan tee ruokaa, koska se on aina töissä”. Poika ei ensin vastaa mitään, pyörittelee vain jalkoja kuomissaan, mutta sanoo sitten, että hänen isänsä leikkii hänen kanssaan, kun tulee töistä kotiin. ”Ja joskus isä vielä opettaa mut ajamaan isoja autoja”, hän lisää ja hetken muut pojat ovat hiljaa.

Isän on määrä tulla illalla kotiin, kun pojan jalkapallotreenit ovat ohi. Ehkä isä tuleekin jo hakemaan hänet treeneistä. Odottaisi parkkipaikalla rekkansa kanssa ja muut katsoisivat heitä ihaillen. Pelikaverit tuntisivat kateuden pistoksia kuin poika nyt pakkasen puremia jaloissaan. Isällä on aina jotain evästä mukanaan, usein makkaravoileipiä. Poika saisi yhden ja tulisi kotiin maha täynnä rekkamiehen ruokaa. Illalla hänen mennessään vuoteeseen, hän kuulisi isän matalan äänen äidin puheen seassa. Silloin on hyvä nukahtaa.

Bussi osuu pieneen kuoppaan ja saa matkustajat nytkähtämään penkeillään. Muut pojat ovat jatkaneet remuamistaan, eivätkä millään malta pysyä paikoillaan. Tapiota naurattaa heidän levottomuutensa. Hän ottaa hörpyn vesipullostaan ja samalla varmistaa kirjastokorttinsa edelleen olevan tallella. Leena sen hänelle opetti. ”Katso nyt vielä kerran, kun vanha jo olet”, hän sanoi hellän määrätietoisesti, vaikka oli itse Tapiota muutaman vuoden vanhempi. Heidän poikansakin remusivat samalla tavalla kuin bussissa matkaavat koululaiset, mutta usein Tapio säästyi ojentamasta heitä Leenan tehdessä sen hänen puolestaan. Mitä lapsenkasvatuksestakin olisi tullut, jos Leena olisi ollut yhtä lepsu kuin Tapio. He olivat hyvä pari ja kunnon kansalaisia heidän pojistaankin on tullut. Leenan muistin alkaessa heikentyä, hän aina kuitenkin yritti huolehtia poikien vastuuntuntoisuudesta.

Bussin kulku on yksittäisiä kuoppia lukuun ottamatta tasaista. Välillä se pysähtyy matkustajien jäädessä pois ja uusien tullessa sisään. Vähitellen koululaislaumakin alkaa harventua poikien jäädessä eri pysäkeille ja heidän suunnatessaan koteihinsa läksyjä tekemään. Tai pleikkaria pelaamaan. Hiljainen poika jää yksin istumaan etupenkille. Viimeisenä lähtenyt kaveri läpsäisee häntä olalle sanoessaan moi ja poika vastaa hänelle hajamielisesti. Poika on selvästi odottanut yksin jäämistä. Nyt hän voi kuvitella ohjaavansa bussia. Hän ei koskaan ajaisi ylinopeutta, vaan olisi luotettava kuski. Jos hänestä ei tulekaan rekkamiestä, hänestä tulee bussikuski, koska hekin voivat syödä eväinään makkaraleipiä.

Tapio avaa takkinsa vetoketjua kuumuuden tunkeutuessa villapaidan sisään. Hän katsoo ikkunan takana viliseviä maisemia ja lopulta siirtää katseensa takaisin bussin sisällä matkustaviin ihmisiin. Enää heitä ei montaa siellä ole. Edessä erottuu selvästi pieni poika, joka tuijottaa bussin nielemää asfalttia. Tapio tuntee lämpöä rinnassaan. Hänelle tulee mieleen toinen heidän omista pojistaan. Hän päättää lähestyä poikaa, joten lähtee varovaisin askelin kulkemaan kohti bussin etuosaa. Hän istuu pojan viereiselle penkille.

– Mistäs noin hienoja reppuja saa?

Pojan säikähtäneet silmät rauhoittuvat, kun hän näkee Tapion hymyilevän repusta kysyessään.

– Isä osti sen.

– Ootkos sä rekkamiehiä?

– Musta tulee sellainen, koska isäkin on.

Pojan vastaus tulee ujon vakuuttavasti ja se hymyilyttää Tapiota. Epäilemättä pojasta vielä rekkamies tulee, jos haave siitä on jo lapsena noin kova. Yhdessä he katselevat vastaantulevaa liikennettä ja rekan ohittaessa heidät, poika ojentaa kätensä reippaaseen tervehdykseen. Tapio ja bussikuski vilkaisevat toisiaan huvittuneina. Poika jatkaa keskittyneenä liikenteen tarkkailua.

Muutaman minuutin kuluttua poika nostaa lattialta repun selkäänsä ja painaa punaista stop-nappia. Ennen kuin hän nousee lapsen ketteryydellä, hän vilkaisee Tapioon ja hymyilee ujosti. Sitten hän kävelee hitaasti liikkuvassa bussissa keskiovelle odottamaan sen pysähtymistä. Ovella seisoessaan hänen haaveilijan silmänsä kohtaavat vielä Tapion katseen. Bussi pysähtyy ja poika astuu ulos kylmään pakkaseen. Pieni reppu heiluu pojan lähtiessä kulkemaan ripeästi kotiin. Jos isä olisikin tullut jo monta tuntia etuajassa, hän hokee itselleen ja saa jalkoihinsa vauhtia.

Tapion matka jatkuu vielä hetken, kunnes bussi saapuu kirjaston lähellä olevalle pysäkille. Siinä hän jää ja heti ulos astuttuaan työntää karvalakkia syvemmäs päähänsä. Hän kävelee lyhyen matkan kirjastoon ja huoahtaa helpotuksesta lämpöön päästyään. Hänellä ei ole kiire, hän voi rauhassa etsiä parhaan sienikeiton reseptiä. Tapio miettii koululaisia, jotka istuvat kotona läksyjensä parissa ja jotka kasvettuaan tulevat viettämään aikaa kirjastossa opintojensa puolesta. Niin Tapiokin joskus teki. Etsi akateemisia tekstejä ja tutkimuksia, nyt keittokirjoja.