Lauseyhtälöitä ratkomassa

Luovan Kirjoittamisen Verkkolehti 2014, Haastattelut

Petri Tamminen, kuva: Ville Juurikkala

Petri Tamminen, kuva: Ville Juurikkala

Haastattelu: Anne-Maija Aalto

Kirjailija Petri Tammisen mielestä haastavinta kirjailijuudessa on kirjoittaa selväjärkinen, tasapainoinen virke. Palkitsevinta on se, kun siinä kerran kolmessa viikossa onnistuu.

 Seitsemässä vuodessa kirjailijaksi

Lukion toisella luokalla kirjailija Petri Tamminen huomasi, että äidinkielen tunneissa oli jotakin erityistä. Ne tuntuivat erilaisilta kuin muut oppitunnit – aivan kuin ne olisivat olleet juuri häntä varten. Kipinä kirjoittamiseen alkoi kyteä. Aloittelevan kynäniekan innostus uhkasi jopa mennä hiukan yli.

”Kirjoitin niin taiteellisen ylioppilasaineen, ettei opettaja voinut antaa siitä edes arvosanaa”, Tamminen muistelee. ”Onneksi yrityksiä oli kaksi.”

Lukion jälkeen Tamminen aloitti matematiikan opinnot Turun yliopistossa. Jo pian hän kuitenkin tunsi, ettei ala ollut häntä varten:

”Opiskelin sitä viikon, sitten istuin vuoden kotona ja kirjoitin juttuja. Ne kertoivat jääkaapin hurinasta.”

Ensimmäisten juttujen kirjoittamisesta oli vielä matkaa siihen, kun Tammisen esikoisteos, novellikokoelma Elämiä, julkaistiin vuonna 1994. Sitä ennen Tamminen oli kirjoittanut jo useita vuosia ja tarjonnut kustantamoille kahta muutakin käsikirjoitusta.

”Siitä hetkestä kun rupesin tosissani kirjoittamaan, kului seitsemän vuotta ennen kuin esikoisteokseni julkaistiin”, Tamminen kertoo.

Sanojen kohtauspaikka

Tammiselta on julkaistu viimeisen kahdenkymmen vuoden aikana runsaasti erilaista proosaa. Teosten joukossa on niin novellikokoelmia, lyhytproosaa kuin täyspitkiä romaanejakin. Erilaisuudestaan huolimatta niitä yhdistää Tammiselle ominainen lakoninen huumori ja ytimekäs päälausevetoisuus. Omimmillaan kirjailija itse kokee olevansa lyhytproosan parissa:

”Jos proosa on kovin pitkää, tulee tunne, että täytän koko ruudun. Lyhyeen juttuun mahtuu lukijakin mukaan. Pidän sanoja kohtauspaikkana, oikotienä yhteiseen maailmaan.”

Vuosien varrella kirjoittamisprosessi on pysynyt Tammisella samana. Kun kirjoittaminen sujuu ja suunta on selvä, tavoitteena on kirjoittaa kolmekymmentä riviä päivässä. Seuraava työpäivä alkaa sillä, että noista riveistä poistetaan kaksikymmentä. Jäljelle jätetään lopulta pelkästään kaikkein oleellisin. Valmiissa teoksissa tekniikka näkyy ilmaisun tiiviytenä ja ytimekkyytenä.

”Poikani väittää, että tällä tekniikalla ei synny hyvää lukuromaania. Hänen mielestään romaanissa ei ole kysymys siitä miten sanoo vaan mitä sanoo. Epäilen, että hän on oikeassa”, Tamminen puntaroi.

Lauseeseen Tamminen kertoo suhtautuvansa vähän niin kuin matemaatikko yhtälöön: hän lähtee ajatuksesta, että jos on olemassa täydellisen lauseen kaava, hän kyllä etsii sen.

”Typerä tyyli”, hän toteaa itseironisesti.

Omiksi heikkouksikseen kirjailijana Tamminen listaakin hitauden ja pikkutarkkuuden. Toisaalta niissäkin on puolensa:

”Tietyssä katsannossa ne ovat myös vahvuuksiani – tai niin minun on pakko uskoa.”

”En antaisi neuvoja”

Tammisen työmaa on ollut jo viimeisen 18 vuoden ajan kotona. Sängystä on työpaikalle kirjoituspöydän ääreen puolentoista metrin matka. Sen ääressä Tamminen työstää nytkin uutta tekstiä:

”Olisihan se ihmeellistä kirjoittaa raikas, kirkas kirja. Sellaista minä taas yritän, mutta maailmani tuntuu olevan pölyinen paikka.”

Sen lisäksi että Tamminen kirjoittaa itse, hän vetää myös monenlaisia kirjoittamisen kursseja eri oppilaitoksissa. Vaihtelun hän kokee virkistävänä. Tänä keväänä hän on jo toista kertaa mukana kirjailijatutorina Turun yliopiston luovan kirjoittamisen oppiaineen järjestämällä mestarikurssilla. Kurssin aikana opiskelijat hiovat proosakäsikirjoituksiaan kohti julkaisukynnystä.

”Parasta mitä kursseilla tapahtuu on se, että syntyy lukijan taju”, Tamminen toteaa.

Nykyään Tamminen kertoo muistelevansa kaiholla helppoutta, jolla kirjoitti ensimmäisiä novellejaan. Sanat tuntuivat löytyvän kuin itsestään, lauseet rakentuivat vaivatta. Nyt niiden eteen täytyy tehdä enemmän työtä. Tamminen toteaakin, että vaikka voisi mennä ajassa taaksepäin, hänellä ei olisi antaa neuvoja sille nuorelle miehelle, joka oli tuolloin vasta kirjailijanuransa alussa.

”Olin silloin paljon viisaampi ja energisempi kuin nyt. En antaisi neuvoja. Sanoisin enintään, että kaikki merkittävät jutut on keksitty nuorina, anna palaa!”