Kynttiläillallinen neljälle

Luovan Kirjoittamisen Verkkolehti 2016, Proosa

Kuva: Ruben Schade/Flickr

Kuva: Ruben Schade/Flickr

Teksti: Laura Setälä

 

– Mitä sä aiot laittaa ruoaksi? Mikko kysyy.

Kannattelen päälläni puhelinta vasenta olkapäätäni vasten samalla, kun jatkan sipuleiden pilkkomista.

– Laitan makaronilaatikon just kohta uuniin, vastaan.

Sipuli saa silmäni kirveltämään, mutta en voi pyyhkiä niitä.

– Ai makaronilaatikon?

– Niin. Sähän tykkäät siitä.

– Niin mutta… Tai mitä muuta aiot tehdä?

– Miten niin mitä muuta? kysyn.

Emme kai me söisi makaronilaatikon kanssa mitään muuta? Hiljaisuus jatkuu puhelimessa.

– Mitä muuta mun sitten pitäisi olla tekemässä? kysyn uudestaan, kun vastausta ei kuulu.

– Ei, mietin vaan… Eikun. Ei vittu.

– Mitä?

– Sanoinhan mä sulle, että mun vanhemmat tulee tänään käymään?

Veitsikäteni pysähtyy kesken sipulin. Öljy pannussa alkaa jo savuta, mutta en ehdi juuri nyt tehdä asialle mitään.

– Niin siis mitä? Sanotko uudestaan, mä en tainnut kuulla. Linja pätki tai jotain.

– Mun vanhemmat, Mikko sanoo, ja painottaa joka sanaa – tulee tänään käymään.

– Miten niin tulee? kysyn.

En vieläkään kykene liikkumaan. Viimeksi, kun näin Mikon vanhemmat, no. Sanotaan vaikka niin, että tapaaminen ei mennyt kovin hyvin. Minulle ei itse asiassa vieläkään ole selvinnyt, mitä söimme silloin. Se on tavallaan harmi, sillä jos tietäisin, osaisin ehkä paremmin vältellä sitä jatkossa.

– Tulee. Ne kutsui itsensä päivälliselle toissapäivänä. Mä luulin, että sanoin siitä, Mikko sanoo.

Tunnen pakokauhun kasvavan sisälläni. Mekaanisesti käännän liesituulettimen päälle ja leväytän sipulin pannulle. Poimin vasta puoliksi pilkotun sipulin pannulta rasvaroiskeita uhmaten takaisin leikkuulaudalle samalla, kun avaan jauhelihapakettia ja hämmennän sipulia.

– Jos mä kävisin kaupassa, ehdotan.

Yritän kasailla ajatuksiani. Voisin ostaa lohta. Ja tehdä lohkoperunoita. Se ei olisi kovin hienostunutta, mutta voisi kelvata. Saisi luvan kelvata. Lähikaupastamme saa sitä paitsi oikein hyvää kalaa. Mikon ääni keskeyttää ajatukseni:

– Ne on siellä tunnin päästä. Menen niitä vastaan asemalle, tullaan sieltä sitten yhtä matkaa kotiin.

Loistavaa. Kaikki valmistelu jää siis minulle. Kaupassakäynnistä on turha edes haaveilla.

– Ok, pitää mennä, moi.

Lopetan puhelun, ennen kuin Mikko ehtii sanoa muuta. Valmistan munamaitoa ja raastan juustoa samalla, kun yritän olla polttamatta jauhelihaa. Kurotan ylähyllylle vuokaa. En ehdi hakea tuolia. Varvustan vielä vähän enemmän. Vuoat ovat kaikki päällekkäin. Saan kiinni alimmasta vuoasta, ja vedän sitä ulos kaapista. Reuna kuitenkin ottaa kiinni johonkin. Vuoka kallistuu.

Onnistun väistämään päälleni rojahtavat astiat. Yksi vuoista menee kuitenkin rikki. Katson epätoivoisena valkoisia posliinisiruja keittiön lattialla. Juuri se vuoka, johon aina teen makaronilaatikkoni. Ainoa vuoka, johon laatikko mahtuu. Mittailen katseellani muita vuokia, muttei kannata edes yrittää. Availen vimmatusti kaapinovia, ikään kuin voisin pelkällä tahdonvoimalla saada sopivan vuoan ilmestymään jollekin hyllylle. Avaan kolmannen kerran saman kaapin, kun huomaan jotain, josta voisi olla apua. Viiden minuutin päästä ruoka on uunissa. Vuoaksi otin isoisoäidiltä perimäni kamalan kukkakuvioisen astian, jota on joskus käytetty soppakulhona. En edes tiedä, kestääkö se uunia. Melkein toivon, ettei kestäisi.

Reilu puolen tunnin päästä olen saanut keittiön siivottua. Muu asunto lainehtii yhä vaatemyttyjä, kirjapinoja ja villakoiria. Emme ole siivonneet muutamaan viikkoon. Kirjoitan itselleni mentaalisen muistilapun: älä ikinä välttele viikkosiivousta, kuka vain voi tulla kylään koska vain.

Jos kyseessä olisivat omat vanhempani, en ottaisi asiasta niin suurta stressiä. (Toisaalta, jos kyseessä olisivat omat vanhempani, olisin luultavasti tietoinen heidän tulostaan hieman aikaisemmin.) Mikon vanhemmat ovat kuitenkin aivan toista maata kuin omat työläisvanhempani. Mikon isä toimii suurlähettiläinä tällä hetkellä kai Dubaissa, ja pariskunta on tottunut sen mukaiseen kohteluun. Eli siis esimerkiksi hienoon ruokaan (kuten se, jota he viimeksi tarjosivat meille) ja kauniisiin koteihin. En edes tiedä, mitä puhuisin heidän kanssaan. Meillä ei ole mitään yhteistä. Paitsi Mikko, mutta emme kai voi koko iltaa hänestä puhua? Mikon vanhemmat jopa vihaavat kissoja. Kun he viimeksi kävivät meidän luonamme, Mikko käski viedä katit hoitoon –

Lähetän Mikolle viestin.

Mitä mä teen kissoille?

Vastaus tulee saman tien.

Lukitse vaikka kylppäriin.

Naurettava ajatus. Kai sun vanhemmat nyt haluaa käydä vessassa??

No keksi jotain.

Tuijotan puhelinta tyytymättömästi, kun se piippaa uudelleen.

Tulossa sinne. N. 10 min.

 

Kun olen saanut kissat hoidettua, tajuan, että on auttamattoman myöhäistä yrittää tehdä asunnolle mitään. Seison makuuhuoneessamme ja katson itseäni peilistä. Näytän yhtä hohdokkaalta kuin ympäristöni. Juuri kun pohdin, pitäisikö minun yrittää tehdä hiuksilleni jotain, valot sammuvat.

Seison pimeässä odottamassa valojen paluuta. Mitään ei kuitenkaan tapahdu. Valot eivät palaa. Ilmeisesti on sähkökatkos. Kompuroin eteisen ja kaivan laatikosta käsikopelolla pyöränvalon, jonka avulla suunnistan keittiöön. Uuni on luonnollisesti sammunut, mutta makaronilaatikko on jo melkein valmis. Jätän sen tekeytymään uuniin. Ainakaan minun ei tarvitse tarjota kylmää ruokaa. Käännän uunin pois päältä, ihan vain varmuuden vuoksi, jos sähköt sattuvat palaamaan. Kun sähköt sattuvat palaamaan.

Onneksi minulla on kynttilöitä varastossa. Kynttilöitä ja tuikkuja. Tämän lautasen voi varmasti uhrata niiden aluseksi, ja tuon. Sitten kuulen, kuinka avain vääjäämättä kääntyy lukossa.

Mikon ilme on korvaamaton, kun hän katselee ympärilleen asunnossamme. Eteisessä palaa yksi yksinäinen kynttilä, olohuoneen pöydällä lautasellinen tuikkuja. Ruokapöydällä kynttilöitä ja tuikkuja on eniten, mikä johtuu siitä, etten vielä ole ehtinyt siirtää niitä muualle. Mikon vanhempien ilmeet ovat vielä hullunkurisemmat. Minua alkaa hihityttää, ja yritän peittää sen muka yskimisen alle. Anita vilkaisee minua entistä kummastuneempana, mikä saa minut hihittämään yhä enemmän, kunnes minua alkaa oikeasti yskittää.

– No niin, Jens sanoo.

Tuolla äänensävyllä hän varmasti puhuu ihmisille, jotka ovat mokanneet toivottomasti.

– Voitaisiinko lopettaa tämä pelleily ja laittaa valot päälle? hän kysyy, ja rämpyttää valokatkaisinta, mutta mitään ei luonnollisesti tapahdu.

– Nyt on sähkökatko, sanon yskimiseni lomasta. –Anteeksi, minun täytyy mennä juomaan vettä.

Pakenen keittiöön, jossa vihdoin saan hillittyä sekä naurun että yskimisen. Etsin pyöränvalon taskustani ja kerään sen valossa meille astioita. Otsalamppu olisi kätevämpi, mutta en edes tiedä, onko meillä sellaista. En todellakaan ole lähdössä etsimään sitä nyt. Kun palaan keittiöstä lautaspinon kanssa, kolmikko seisoo yhä hieman häkeltyneenä eteisessä.

– Tulkaa vain peremmälle, voimme istua suoraan ruokapöydän ääreen. Täällä on eniten kynttilöitä, sanon.

Oikeastaan olen aika tyytyväinen aikaansaannokseeni. Kynttilät valaisevat tarpeeksi, mutta nurkat jäävät hämärään. Itse asiassa täällä ei näytä ollenkaan niin sotkuiselta nyt, kun valot eivät pala. Hymyilen varovasti vierailleni. En saa vastakaikua yritykselleni. Poistun takaisin keittiöön. Mikko tulee perässä. Hän näyttää kalpealta, mutta se saattaa johtua valonpuutteesta.

– Mulla on vain valkoviiniä, Mikko sanoo.

Luultavasti kalpeus johtuu siis muustakin kuin pimeydestä.

– Eihän valkoviiniä voi tarjota makaronilaatikon kanssa, henkäisen. – Jauheliha on punaista lihaa, pitää olla punaviiniä.

Minulle kelpaisi kyllä valkoviinikin, mutta epäilen, että herrasväki Forsgren voi olla eri mieltä.

– Mitä me nyt tehdään? Mikko kysyy.

Miksi sen pitää aina olla noin onneton? Pitääkö minun olla aina se, joka keksii ratkaisut?

– Meillä on vielä yksi pullo sitä Mango Fango –punaviiniä kaapissa, sanon.

– Se pullo on 25 cl. Ei siitä riitä kaikille.

– Siitä riittää sun vanhemmille lasilliset.

– Mitäs me sitten juodaan?

– Vaikka mehua. Mummon mehu näyttää ihan tarpeeksi punaviiniltä. Ainakin niin kauan kuin valot eivät syty palamaan. Vai onko sulla parempaa ratkaisua?

 

Elävästä valosta huolimatta tunnelma on jäykkä, kun kannan makaronilaatikon pöytään. Jens vilkaisee kummeksuen Mikon tuomia viinilaseja. Yleensä viinipullo on tarkoitus avata vasta pöydässä, mutta nyt asialle ei voinut mitään. Olemme hiljaa vielä sittenkin, kun kaikilla on ruoka edessään. Minulla ei ole tarjota edes salaattia. Ketsuppipullokin on niin lopussa, etten kehdannut kantaa sitä pöytään. Lopulta Jens rikkoo hiljaisuuden.

– No kertokaahan sitten nuoripari, miten teillä on mennyt?

– Hyvinhän meillä. Ei mitään ihmeellistä, sanon.

Mitä ihmettä tuollaiseen kysymykseen kuuluisi vastata? Poimin viinilasini käteeni peittääkseni hämmennykseni. Mikon vuoro sanoa jotain. Jens kuitenkin ehtii jatkamaan.

– Mitenkäs lapsiasiat ovat edenneet?

Meinaan tukehtua viiniini. Anteeksi mitä tuo mies juuri äsken kysyi. Otan lasista uuden hörpyn. Ehkä alkoholi saa minut rauhoittumaan.

Viiniin. Alkoholi. Jos minulla on lasissani viiniä, niin silloinhan…

– Onpa mielenkiintoista tarjota mehua viinilasista, Anita sanoo.

– Mehuako siinä onkin? Jens kysyy ja maistaa juomaa omasta lasistaan.

Katson Mikkoa kauhuissani.

– Hienoa, Jens sanoo.

– Eikö? Tämä oli Alicen idea, Mikko vastaa ja hymyilee vanhemmilleen.

Miten niin minun ideani, ihmettelen. Tai siis olihan se, mutta ei sitä nyt kaikelle kansalle tarvitsisi kuuluttaa. Varsinkaan kun se mitä ilmeisemmin ei ollut kovin hyvä idea.

Loppuruokailu sujuu lopulta ihan kohtuullisesti. Ainakaan emme enää puhu lapsista tai mehusta tai ylipäätään juurikaan puhu. Olen helpottunut, kun kaikki ovat saaneet ruoan syötyä ja voin keskittyä korjaamaa astioita takaisin keittiöön. Jälkiruoaksi tarjoan kulhollisen muumikeksejä ja lisää mehua, tällä kertaa kannusta. Viinilaseja en uskalla vaihtaa tavallisiksi, ettei asiasta syntyisi jälleen keskustelua. Siirrän osan kynttilöistä olohuoneen puolelle. Palavat liekit antavat minun liikkua naurettavan hitaasti, mutta lopulta en voi välttää sohvapöydän ääreen istumista.

Keskustelu siirtyy onneksi Mikon graduun ja minä voin vajota taka-alalle. Mutustan muumipeikkoja ja pikkumyitä ja yritän vakuuttua siitä, että kutsut ovat kohta ohi. Mikko on poistunut hakemaan jotain graduunsa liittyvää. Hän palaa heilutellen keltaista kansiota, johon on kerännyt aiheeseen liittyviä artikkeleita. Suoristaudun tuolissani niin nopeasti, että läikytän mehua päälleni.

Tiedän mistä tuo kansio on. Mikko säilyttää kaikkia graduunsa liittyviä papereita yhdellä vaatehuoneen hyllyllä. Tai siis säilyttää silloin, kun ne eivät lainehdi ympäri asuntoamme. Tuohon kyseiseen kansioon Mikko ei kuitenkaan ole koskenut pitkään aikaan. Olen varma siitä. Se on otettu vaatehuoneen hyllyltä. Vaatehuoneesta. Huoneesta, jossa on ainoa sisäovi vessan lisäksi, jota kissat eivät osaa avata.

Muiden puhe soljuu tasaisesti eteenpäin, mutta en saa siitä kiinni. Korvani ovat virittyneet kuulemaan jokaisen tassuttavan askelen, jokaisen hännän heilahduksen, jokaisen hypähdyksen. Viimeksi mainitun kuulen vasta, kun kissa on jo hypännyt Jensin syliin.

Mies näyttää yllättyneeltä, mihin hänellä on tietysti syynsä. Minä olen lakannut hengittämästä.

– Katso, täällä on toinenkin, Anita sanoo ja kalastaa penkkinsä alta toisen kateistamme.

En uskalla liikahtaakaan. Miksi, miksi en ole kouluttanut kissojani pysymään kaukana ihmisistä, jotka eivät pidä kissoista? Miksi noiden otusten pitää olla niin seurankipeitä ja uteliaita tutustumaan jokaiseen vieraaseen?

Jens näyttää tointuneen yllättävästä kissailmestyksestä. Hän katsoo otusta, kuin aikoisi kuristaa sen.

– En tiennytkään, että teillä on kissoja.

– Alice tahtoi hankkia niitä.

Miten niin minä tahdoin? Emmekö me molemmat tahtoneet? Se oli ollut yhteinen päätös. Seuraan lamaantuneena, kun Jens laskee kätensä kissan niskalle. Liu’uttaa sitä alaspäin selkää myöden. Nostaa käden taas uudestaan pään päälle uuteen liukuun alaspäin. Silittääkö tuo mies meidän Miisiä?

– Eivätkö olekin kauniita, Anita sanoo, ja estää hellästi Minniä loikkaamasta alas sylistään.

– Oletteko kuullut, että kissan silittäminen rentouttaa? Jens kysyy.

Oikeastaan hän näyttää jo nyt paljon rennommalta kuin hetki sitten, vaikka on silittänyt kissaa vasta kolmasti. Me Mikon kanssa emme taida olla ihan yhtä rentoja. Minä istun yhä sotilasasennossa pystymättä liikkumaan. Mikon ilmettä en pysty tulkitsemaan. No, meillä olekaan kissoja sylissämme.

– Minä luulin, ettette pidä kissoista, Mikko saa lopulta sanottua. – Minä en ikinä saanut kissaa.

Jens värähtää hieman ennen kuin avaa suunsa.

– Niin se taisi olla… Se harmitti meitäkin silloin aikoinaan. Mutta eivät ne sopineet silloiseen elämäämme. Tiedäthän. Ei ole helppoa olla diplomaatin poika.

Jens on vajonnut jonnekin syvälle sohvamme uumeniin.

– Teidän piti kauhistua kissojen edessä! Mikko huudahtaa.

Säpsähdämme kaikki. Miisi loikkaa alas Jensin sylistä.

– Tämä iltahan on ollut täydellinen fiasko! Mikko jatkaa huutamista. – Ei valaistusta, ei siivottua kotia, ei kolmen ruokalajin illallista eikä edes viiniä! Saati sitten mitään toiveita lapsista! Ja sitten vielä näitä, näitä kissoja!

Hän kävelee hermostunutta ympyrää. Katson, kuinka hän kaivaa puhelimen taskustaan ja näppäilee jotain. Räpyttelemme kaikki silmiämme valossa.

– Pääkytkin, Mikko sanoo ja kohauttaa olkiaan. – Sitä voi säätää puhelimella. Nyt on valoa.

– Laita ne takaisin pois, Anita pyytää. – Kynttilänvalo oli paljon tunnelmallisempaa.

– Tämä on ollut pelleilyä koko ilta! Mikko huutaa.

– Mutta tämä on ollut ihanaa, Anita sanoo.

– On, Jens jatkaa. – En ole pitkään aikaan saanut näin rehellistä, suomalaista kotiruokaa. Ja se mehu, olen kyllästynyt aina juomaan jotain alkoholipitoista.

– Voi vittu sentään! Mikko karjaisee. – Ettekö voisi vaan toivoa meidän eroamme?

Miisi on kiivennyt syliini. Seuraamme kummastuneena ihmisiä, jotka ovat kaikki alkaneet huutaa yhteen ääneen.