Kynttilähyppy

Luovan Kirjoittamisen Verkkolehti 2013, Proosa

Teksti: Eveliina Lempiäinen

Kynttilähypyn hän sentään oli keskikoulussa osannut virheettömästi. Hän ei ikinä oppinut hyppäämään pää edellä. Pelkäsi päätyvänsä veteen vatsalleen, kipeästi läiskähtäen.

Kun hän eräänä kesänä olleessaan ehkä 8-vuotias pääsi äidin kanssa Samppalinnan maauimalaan, eräs riippatissinen täti kertoi kammottavan tarinan. Vuosia sitten hänen ikäisensä poika oli loikannut hyppytornin ylimmältä tasanteelta. Suoraan vatsalleen. Pojan sisuskalut räjähtivät altaaseen.

Hän näki mielessään punaisenkirjavan veriserpentiinin, joka hajautui utuisina lonkeroina klooriveden sekaan. Maksa tai perna ehkä irtosi muusta joukosta ja pullahti pintaan kellumaan, kun kirkuvat ihmiset koettivat mahdollisimman vilkkaasti kiivetä ylös altaasta toisiaan tuuppien ja altaan reunoihin liukastellen.

Hän käveli verkkaisesti ja katseli vierellään seisovaa Aurajokea, jonka pinnalle oli muodostunut ohut jääkerros, hiukan riitettä paksumpi. Iltahämyssä se näytti vihertävältä ja sen pinnalla oli ohuina, tuule huiskimina rantuina puuterilunta, kuin huolimattoman kokainistin jäljiltä. Hänelle tuli mieleen isän kauan sitten käyttämä nimitys, komojää, joka tarkoitti onttoa jääpeitettä, jonka alta vesi on laskenut. Tosin hän tiesi, että Aurajoen vesi ei ollut vielä ehtinyt juuri laskea, eikä se liioin vielä seisonut jään alla paikallaan.

Kyllä hän sentään kunnon karjalanpaistin osasi valmistaa, vaikka ei saanutkaan Ullaa paksuksi. Välillä töissä joku kysyi mites vaimo jaksaa. En tiijjä, erottiin kolme viikkoa sitte.Viikonloppuna hän oli törmännyt vanhaan toveriinsa keilajoukkueesta. Niin sinä menit pari vuotta sitten naimisiin? Vieläkös on aviossa elo auvoisaa? Eikäkö erosin viime kuussa. Se oli kuin olisi kertonut Ullan kuolleen. Siltä se totta vie tuntuikin. Ystävälliset tai kiusoittelevat hymyt sulivat nopeasti.

Hän saapui juuri Martinsillan alikululle. Alikulkutunnelissa näkyi seisoskelevan kolme tummaa hahmoa. Ei voinut selvästi erottaa sukupuolta tai ikää. Hyvällä tuurilla ne olisivat huligaaneja. Juuri tänä iltana se voisi sattua hänen kohdalleen. Lukihan niistä nyt sentään aika usein lehdestä. Raiskauksia kauppojen pihoilla ja jopa aivan keskustassa öiseen aikaan. Silloin tällöin ryöstöjä. Jos hyvin kävisi, ne alkaisivat uhitella, käskisivät antaa lompakon. Hän voisi muka käydä hankalaksi, jolloin ne hakkaisivat hänet henkihieveriin. Mutta eihän se riittäisi.

Juuri näillä main hän oli viikko sitten nähnyt ne. Ensimmäisenä adventtina. Ullan ja sen. Hän ei keksinyt tarpeeksi halventavaa ilmausta sille korskealle, elostelevalle, rasvaiselle, pallejaan paukuttelevalle mutakuonolle. Ja Ulla oli kuin ei huomaisikaan. Kikatti kuin joku parikymppinen tytön letukka.

Ne istuivat penkillä. Siis istuivat leppoisasti ulkona, vaikka pakkasta oli viitisentoista astetta. Oli kai neekerillä niin kuuma veri, että sai rautaisen penkinkin lämpenemään. Sen karvainen käsi hipelsi Ullan untuvantakin kauluksella niskaa ja hiuksia. Niillä oli termari ja vaaleansiniset retkimukit kourassa. Sen saamarin hyväkkään Manoliitton tukka oli kiiltävällä poninhännällä.

Testosteroni haisi kilometrien päähän. Ilokseen hän huomasi, että miehen korvat olivat kirkkaanpunaiset pakkasesta. Hän toivoi niiden jäätyvän kuolioon asti. Ne muuttuisivat valkean kautta mustiksi, kohmettuisivat ikiroutaan ja putoaisivat vaimeasti kopsahtaen maahan.

Hän ohitti tunnelissa röökiä tupruttelevat kolme teini-ikäistä pojanhäiskää. Hän harkitsi hetken potkaisevansa niistä jotakuta, mutta päätteli ettei niistä olisi vastusta. Pojat katsoivat häntä pitkään ja jäivät syljeksimään. Onko teini-ikäisillä jotenkin kookkaammat sylkirauhaset, kun limaa vaan erittyy? Jossain iässä se sitten lakkaa. Siinä oli penkki. Siinä oli Myllysilta. Hän näki joen keskellä jäällä tumman möykyn. Kokkare näytti yksinäiseltä. Ei ollut alkuillassa montaa kulkijaa. Ihmiset olivat varmaankin jouluaskareissa. Hän pysähtyi sillan kupeeseen ja katseli siihen kesällä tuotua pronssiveistosta. Se esitti groteskin apinamaista naishahmoa, jolla oli papiljotteja pää täynnä.

Nainen turkissomisteisessa takissa laskeutui pienen tytön kanssa sillalta portaita alas. Tyttö pomppi holtittomasti iljanteisilla askelmilla. Heidän päästyään turvallisesti alas, nainen osoitti patsasta tytölle ja sanoi: ”Miten ne onkin saaneet tuosta ihan sun näköisen?” Tyttö päästi ujon kiherryksen ja hieroi kostean näköisellä toppakintaalla poskeaan. He eivät kiinnittäneet häneen huomiota vaan jatkoivat rauhassa matkaansa.

Veneet oli rahdattu pois ja sorsat olivat kuuliaisesti tehneet tilaa jäälle. Nyt lintuja näki tepastelemassa enää Förin kyntämän sulavesiväylän partaalla. Hänen kävi usein sorsia sääliksi. Ne värisyttelivät siipiään hyhmäisessä jokivedessä ja seisoivat välillä jään reunalla vain yhden räpylän varassa kuin sulkapeitteiset sotaveteraanit. Vaikka hän tiesi, että sorsilla oli paksu untuvakerros ja tiivis höyhenpeite suojanaan, hänen mielensä oli rauhaisampi pari kuukautta sitten, kun linnut vielä nukkuivat syysaamuisin joessa teatterin kohdalla päät siipien alla.

Jään oli täytynyt muodostua viikonlopun aikana, sillä hän muisti edellisellä viikolla kävelleensä kerran pimeällä kotiin ja kuulleensa sorsan ääntelyn. Töräys kuulosti maaniselta paholaisen naurulta. Sorsa, siinäpä vasta demoninen elikko! Tuolloin häntä melkein hymyilytti.

He olivat päivällä viestitelleet sähköpostitse Ullan kanssa, ja Ulla oli ehdottanut tapaamista joulun välipäiville. Hän tiesi, että tapaaminen koski lähinnä loppuja Ullan tavaroita, jotka vielä lojuivat asunnolla. Hän ei ollut jaksanut koota niitä yhteen laatikkoon. Silti hänen mielialansa oli kohonnut piirun verran. Hän oli ajatellut ostavansa paistilihoja. Kokonaisia maustepippureita, ja punaviiniä juomaksi.

Miten naurettavaa. Ei hänen pitkäveteinen paistinsa ollut mitään verrattuna eksoottisiin, tulisiin makuihin. Ulla oli kyllä maininnut tavanneensa jonkun, mutta hän oli olettanut, että jonkun harmaan työnarkomaanin sairaalalta. Ne lentäisivät jouluksi neekerin kotimaahan. Paraguay. Siellä riittäisi lämmintä tunnelmaa kaikkien heidän yhteisten vuosiensa edestä.

Hän otti muutaman sivuttaisen juoksuaskelen, loikkasi ja veti itsensä ilmassa täydellisen kynttilän muotoon. Kädet tiukasti kylkiä vasten. Jalkaterät ojentuivat vielä jäykissä talvikengissä juuri ennen, kuin varpaankärjet rikkoivat ohuen jääkelmun.