Kurjet

Luovan Kirjoittamisen Verkkolehti 2014, Lapsille

Kuvitus: Maiju Jalkanen

Kuvitus: Maiju Jalkanen

Kertomus on jatkoa Allun seikkailuille. Lue ensimmäinen osa täältä.

Teksti: Aleksi Kauppinen

On vaikea sanoa, kuinka nopeasti aika kuluu tai matka taittuu, kun lentää. Ei sillä ole itse asiassa edes mitään merkitystä.

Allu lensi tuulen lailla ja meri, jota Allu oli tottunut ihailemaan kotinsa läheiseltä kukkulalta, kimalteli nyt hänen alapuolellaan. Näin kaukana kotoa hän ei vielä koskaan ollut käynyt. Nopeammin, Allu huusi riemuiten ja tuuli nauroi niin, että koko taivas täyttyi lempeästä pauhusta. He kiitivät läpi pilvien ja iloitsivat vapaudesta, joka painoi vain yhden repun verran.

Allu oli lähtenyt niin vauhdikkaasti matkaan, ettei ollut edes kunnolla ehtinyt miettiä, mihin hän oli menossa. Varoittamatta Allu huomasi horisontissa liikettä. Allu tiiristi silmiään kunnes tajusi, että he olivat lähestymässä lintuparvea. Tuuli hiljensi vauhtiaan ja muuttui lempeäksi henkäykseksi, minkä myötä pauhu vaimeni ja Allu kuuli lintujen äänen kirkkaammin. Allu tunnisti niiden äänen. Ne olivat kurkia.

”Hei, te siellä, hohoi, tehän olette kurkia”, Allu huudahti innostuneena. Lähimpänä lentävä kurki ei vaivautunut edes kääntämään päätänsä Allun suuntaan ja vastasi hieman tylsistyneellä äänellä: ”Kyllä.”

Allu hieman hölmistyi kurjen lyhyestä vastauksesta, mutta Allun onnekseen kurki jatkoi puhumistaan: ”Kukas sinä sitten olet?” Allu vastasi empimättä.

”Minä olen Allu. Minä lähdin seikkailulle. Minä haluan nähdä suuret kaupungit ja satamat, laivat ja viidakot, valkoiset temppelit ja oranssit aavikot. Tämän repun ansioista minun oli mahdollista lähteä. Minnes te olette matkalla?”

”Me lennämme etelään”, kurki vastasi sen koomin innostumatta Allun vastauksesta, jonka Allu oli ylpeänä esittänyt. Etelään, Allu toisti mielessään. ”Te lennätte etelään. Miksi te lennätte etelään?”
”Me pidämme etelästä”, kurki vastasi.

Kurjen lyhyet vastaukset alkoivat jo hieman hermostuttaa Allua ja hän jatkoi tivaamista.
”Miksi te pidätte etelästä?”

Allun ihmetykseksi kurki käänsi päänsä Alluun päin ja Allu näki kurjen silmät. Niissä oli terävä katse, ja kurki näytti nyt aiempaa kiinnostuneemmalta: huomattavasti kiinnostuneemmalta kuin Allu oli sen vastausten perusteella osannut odottaa. Kurki aukaisi suuren nokkansa ja kysyi: ”Mistä sinä Allu oikein puhut?”

Allu säikähti. Ei hänen ollut tarkoitus udella sopimattomia.

”Ei minun ollut tarkoitus loukata. Halusin vain tietää, miksi te pidätte etelästä, kun kerran sinne olette matkalla.”

Kurki katsoi tarkasti arvioiden Allua. Pitkän hiljaisuuden jälkeen se alkoi puhumaan.

”Me lennämme etelään, koska meidän täytyy. Jos jäisimme, paleltuisimme kuoliaiksi. Me lennämme etelään, koska emme osaa lentää muuallekaan. Me pidämme etelästä, koska emme tiedä muustakaan.”

Kurki käänsi katseensa takaisin eteenpäin. Allu katsoi kurkea eikä hetkeen tiennyt mitä sanoa. Ette osaa lentää muuallekaan, Allu mietti ja tavaili sanoja hiljaa mielessään.

”Mutta miksi ette osaa? Voisittehan vain muuttaa suuntanne ja päätyä jonnekin aivan muualle”, Allu sai lopulta ulos suustaan. Kurki ei kääntänyt päätään, mutta vastasi jälleen hitaasti puhuen.

”Emme me päätä, minne me lennämme. Jokin ohjaa meitä. Emme me koskaan päättäneet lentää etelään. Me vain lennämme sinne. Olemme aina lentäneet.”

”Mikä teitä ohjaa?”, Allu kysyi ihmeissään. Hän ei ymmärtänyt vastausta. Miten joku voisi tehdä jotain, mitä ei kuitenkaan ollut päättänyt tehdä? Allu oli nimenomaan päättänyt lähteä seikkailulle. Kurki hänen vierellään ilmeisesti ei.

”Anteeksi nyt vielä arvon kurki, minä en ymmärrä. Kuinka te voitte tehdä jotain, mitä ette ole kuitenkaan päättäneet tehdä? Sehän kuulostaa aivan järjettömältä.”

Muut kurjet olivat alkaneet kuunnella Allun ja takimmaisen kurjen jutustelua. Myös hieman risaisemman näköinen kurki alkoi puhua Allulle.

”Ei se ole järjetöntä. Sinun täytyy ymmärtää, että me olemme lintuja. Joka vuosi, kun maa alkaa kovettua, me tiedämme, että on tullut aika. Me kokoonnumme yhteen aina samalla pellolla. Sitten me lähdemme ja päädymme aina samaan paikkaan. Etelään.”

Muut kurjet säestivät komealla pulinalla risaisen näköisen kurjen puhetta. Se sai tuulen nauramaan lempeästi.
”Voi Allu, sinulla on vielä paljon opittavaa. Kurjet ovat kurkia ja niin on ollut jo muinaisista ajoista lähtien.”, tuuli sanoi Allulle.

Allusta tuntui hetken kovin yksinäiseltä. Lähimpänä oleva kurki aukaisi kuitenkin jälleen nokkansa.
”Sinussa on Allu jotain tuttua. Sinä muistutat hieman niitä, joita on paljon etelässä. Ne asuvat puissa. Tiedätkö sinä mistä minä puhun?”

Allu oli hetken vaitonainen ja koitti kovasti miettiä, mitä kurki mahtoi tarkoittaa.

”Kyllä sinä tiedät Allu, olen monesti kertonut sinulle niistä”, tuuli sanoi lempeästi. Sitten Allun silmissä kirkastui. ”Apinoita. Sinä puhut apinoista! Sinnekö te olette menossa? Apinoiden luokse? Voi kurjet, minä haluan tavata ne. Viekää minut sinne. Viekää minut apinoiden luokse.”

Allun sanat saivat nauramaan makoisasti. ”Näyttää siltä, että toiveesi toteutuu. Katsohan alas.” Allu katsoi alas ja toistamiseen hänen silmänsä laajenivat riemusta. Valtava oranssi aavikko levittäytyi heidän alapuolellaan silmin kantamattomiin. ”Oranssi aavikko. Minä näen oranssin aavikon. Tuuli, minä näen oranssin aavikon!” Tuuli nauroi niin, että taivas jyrähteli. ” Totta tosiaan Allu, kylläpäs me olemme tulleetkin jo kauas.”

”Me laskeudumme pian”, kurki sanoi. ”Voit laskeutua meidän kanssamme. Sieltä löydät etsimäsi. Miksi sinä niitä kutsuitkaan? Apinoiksi?”