Kun rakkaus kohtaa aikarajan

Luovan Kirjoittamisen Verkkolehti 2016, Kritiikit

Kuva: Turun ylioppilasteatteri

Kuva: Turun ylioppilasteatteri

Teksti: Nora Palonen

Näytelmäarvio: Hellyys

 

Turun ylioppilasteatterin tummanpuhuvassa teatterisalissa on tukahduttavan kuuma. Katsomo on täynnä, yleisö odottavaisen hiljaa. Sitten se tapahtuu – ensimmäiset kylmät väreet jo alkuminuuteilla. Jonas Gardellin käsikirjoittama näytelmä Hellyys (suomentanut: Jukka-Pekka Pajunen) tuo rankan aiheen näyttämölle kipeällä tavalla. Se kertoo kahdesta nuoresta rakastavaisesta, Rasmuksesta (Olli Kinnunen) ja Benjaminista (Julius Kalliokoski), jotka joutuvat rakastamaan aikaa vastaan. He elävät 80-luvun Tukholmassa, jonne on rantautunut uusi, homoyhteisöjen sieluja ja ruumiita repivä virus. Gardell kirjoitti näytelmän omakohtaisista kokemuksistaan AIDSin saapumisesta Ruotsiin. Se saattaa olla yksi syy aiheen tarkkaan kuvaukseen ja koskettavan lähelle pääsemiseen.

Heti näytelmän alussa alkaa soida Queenin kappale Bohemian Rhapsody, mikä on omiaan aiheuttamaan kylmiä väreitä. Myös näytelmän lopussa palataan Queenin musiikkiin Who wants to live forever kappaleen myötä. Ratkaisu on nerokas, sillä Freddie Mercuryn tarinan yhteys vahvistaa katsomiskokemusta. Musiikki elävöittää kohtauksia ladaten niihin paljon tunteita. Sitä olisi voinut olla enemmänkin, sillä Queenin laajasta tuotannosta olisi varmasti löytynyt useampikin näytelmään täydellisesti istuva kappale.

Sen lisäksi, että näytelmä kertoo homoyhteisöjä ravisuttavasta viruksesta, se nostaa esiin ymmärtämättömyyden ihmisten välillä. Rasmuksen vanhemmat tuntevat valtavaa ristiriitaisuutta poikaansa kohtaan. He tahtovat rakastaa ainoaa poikaansa, mutta samalla häpeävät hänen seksuaalista suuntautumistaan. Etenkin Rasmuksen isä Harald (Marko Rumbin) tuntuu kärsivän jatkuvasta epävarmuudesta, voiko hän rakastaa poikaansa, joka ei ole sellainen kuin hän haluaisi poikansa olevan. Vanhempien tullessa yllätysvierailulle tunnelma on varsin kiusallinen, minkä kertoo myös Rasmuksen äidin, Saran (Stella Storberg), kommentti: ”No niin nyt me istutaan tässä ja meillä on oikein mukavaa.”

Rasmuksen ja Benjaminin suhde on aito ja välitön. ”Mä rakastan sua” kuullaan näytelmän aikana monta kertaa ja sitä tunnutaan myös tarkoittavan. Kun rakkauden vastakohdaksi asetetaan kuolema, on entistä tärkeämpää tehdä rakkaus elossa olevaksi. Sairauden runnellessa rakastavaisia, Rasmus sanoo Benjaminille: ”Ottaisin sut uudestaan, jos saisin valita.” Ajan vähyys tulee esiin katseissa, joissa heijastuu menettämisen pelko. Benjaminin voimakkaat ja runolliset monologit tekevät peloista todellisia ja tuovat tuskan ihmisen muodossa esiin. Sanat henkilöhahmojen välillä menevät vakuuttavasti toistensa ohi, mikä paljastaa aiheen vaikeuden.

Näytelmän on ohjannut Pauliina Talikka ja se pyörii nyt ensimmäistä kertaa Turussa. Kokemus on voimakas, kotimatkalle lähtee todennäköisesti kyyneleet silmissä. Alku on intohimoinen ja syke säilyy loppuun asti, mutta se muuttuu matkan varrella. Alku on kaunis, loppu surullinen. ”Sinä olet niin kaunis, niin rauhallinen. Sulla ei ole enää kipuja, mullakaan ei ole.” Näyttämön tilaa on käytetty tehokkaasti hyväksi ja erityisen vaikuttavaa on, kun Rasmus näytelmän alussa istuu ikkunalaudalla haalean katuvalon valaistessa hänet ja sytyttää tupakan. Hellyys kertoo siitä, miten toista rakastaa silloinkin, kun muut eivät enää siihen pysty.