”Kun olet kalassa, älä ajattele niin kuin kalastaja. Ajattele kuin kala.”

Luovan Kirjoittamisen Verkkolehti 2014, Blogijutut, Proosa

Cover_Coloring_001Otteita Joni Koskimaan luovan kirjoittamisen seminaarityöstä

Luovan kirjoittamisen seminaarityötä tehdessäni tulin pohtineeksi paljon kirjoittamista ja hyvän juonenkuljetuksen saloja. Tähän juttuun olen koonnut muutamia otteita seminaarityöstäni.

 

***

Kun olin nuorempi, uskoin ennen kaikkea inspiraatioon ja luovuuteen. Ajattelin, että hyvä kirjallisuus on jotakin määrittelemätöntä. Kirjoitin vain, kun äkillinen inspiraatio otti minut valtaani, ja melkoista tahtia. Kahdenkymmenen sivun päivävauhti ei ollut minulle mitenkään tavatonta, niin kauan kuin inspiraatiota riitti.

Mutta inspiraatio tulee usein puuskissa ja jättää jälkeensä liian usein joko keskeneräisiä tai liiallisella kiireellä kokoon kasattuja tekstejä. Kirjoittamisesta ammattia haaveilevan ei auta laskea näin oikukkaan ilmiön varaan. Ammattimainen kirjoittaja osaa tuottaa tekstiä silloinkin, kun ei ole hypomaanisessa tilassa.

Mistä sitten ammentaa tekstiä silloin kun luovuuden kaivo on hetkellisesti ehtynyt?

Itse olen huomannut yllä mainitun kaivon olevan siitä merkillinen, että se täyttyy sitä nopeammin, mitä enemmän siitä ammentaa. Paras tapa päästä yli kirjoittamisblokista on kirjoittaa. Useimmiten ensimmäiset sanat ovat ne vaikeimmat, ja itsekin olen sortunut monena iltana kirjoittamaan jonkin tekstin ensimmäistä kappaletta yhä uudelleen ja uudelleen.

Kunnes tulvaportit aukeavat. Parasta on kirjoittaa ensimmäiset sanat ”pois alta” mahdollisimman nopeasti, sillä mitä enemmän sanoja saa aikaiseksi, sitä nopeammin niitä alkaa virrata lisää.

Tämä on johtanut minut oivallukseen kirjoittamisesta, tai ainakin omasta kirjoitusprosessistani: tarinankertojan ei pidä yrittää liikaa hallita tarinaansa. Kertomus on enemmän hevonen kuin auto – sillä on omat jalat ja oma tahto, vaikka se viekin taitavan ratsastajan haluttuun määränpäähän. Se saattaa pysähtyä välillä mutustamaan ruohoa, ja mikäli ratsastaja mielii perille, on hänen annettava sen silloin tällöin tehdä niin. Ei sillä, etteikö taustatyö olisi hyödyksi. Myös jonkinlainen hahmotelma juonen yleiskulusta on hyvä olla, mutta tarinan ohjastamisen on oltava vain hienovaraisia nykäyksiä suitsista, ei kiskomista. Tarina koostuu henkilöhahmoista, joista kukin haluaa kuljettaa juonta omaan suuntaansa. Jos heille ei jätä tilaa toteuttaa itseään, mikä heidän funktionsa ylipäätään on?

Ennen tapasin suunnitella tarinani luku kerrallaan alusta loppuun jo ennen kuin aloitin kirjoittamisen. Minulla oli yhden A4-arkin kokoinen juonisuunnitelma, jossa oli jokainen luku ja niiden alla ranskalaisilla viivoilla keskeiset tapahtumat. Tämän metodin otin käyttöön, koska tuotin jokaista valmista novelliani kohti yhdeksän ikuisesti keskeneräistä. Nykyään kuitenkin käytän suunnitelmissani paljon suurempia linjoja: esimerkiksi mistä tarina alkaa, mitä kukin hahmo haluaa, millainen on tarinan maailma jne.

Kun tarinan päästää sopivissa määrin pillastumaan, voi huomata yhtäkkiä olevansa ohjaajan sijasta matkalaisen asemassa. Tämä on tila, jossa kirjoittajan pitäisikin olla. Joku on joskus sanonut: ”Kun olet kalassa, älä ajattele niin kuin kalastaja. Ajattele kuin kala.” Kun huomaa kirjoittavansa tekstiä ja samalla odottavansa innolla mitä seuraavaksi tapahtuu, on samassa asemassa kuin lukijansa. Tällöin myös ajattelutapa muuttuu: jokaista paljastuvaa yksityiskohtaa alkaa tarkastella mahdollisena vihjeenä siitä, mihin tarina on menossa.

Hyvä tarina vihjaa tulevista tapahtumista, ja hyvä kirjoittaja osaa asettaa tietoisesti tarinaansa tällaisia vihjeitä. Toisaalta parhaat näistä vihjeistä tulevat usein jostakin syvältä alitajunnasta, eikä kirjoittajakaan huomaa niitä ennen kuin uskaltaa hellittää otettaan ohjaksista. Löysä ote on hyvä, koska liika pingottaminen voi estää näkemästä parempaa juonensuuntaa, jota tarina on auliisti tarjonnut ties kuinka kauan.

Tekstin on vastattava lukijan odotuksia ja samalla tarjottava yllätyksiä. Jos tekstin tyylilaji ja juonenkäänteet vihjaavat tiettyyn suuntaan, on syntynyt sopimus, jota kirjailijan on noudatettava mikäli hän mielii pitää lukijansa tyytyväisenä.

Heräsikö epäilys? Eikö tämä synnytä ennalta-arvattavaa ja siten tylsää tekstiä? Eikö lukija muka halua, että hänet yllätetään? Lyhyt vastaus: ei.

Pidempi vastaus: ei välttämättä. Kuten mainitsin osiossa ”Minä kirjoittajana”, 16-vuotiaana en vielä osannut tunnistaa hämärän sekoilun ja yllättävän juonenkäänteen välistä hiuksenhienoa eroa. Vuodet ovat kuitenkin auttaneet minua selkeyttämään tätä määritelmää. Apunani on ollut myös eräs kuuluisa pyssy, nimittäin itsensä Anton Tšehovin ase:

”Jos ensimmäisessä näytöksessä seinällä roikkuu ase, kolmanteen näytökseen mennessä sillä tulee ampua jotakin. Jos asetta ei aiota käyttää, ei sitä tarvita seinällä.”

Tarinan elementeillä on jokin funktio. Tšehovin asetta on usein tulkittu siten, ettei tarinaan tule lisätä ylimääräisiä elementtejä. Tästä periaatteesta voidaan kuitenkin johtaa myös toinen sääntö, joka ainakin itselleni on yhtä tärkeä: juonen kannalta ratkaisevat asiat, esineet, ihmiset ja periaatteet pitää esitellä ennen kuin niitä voidaan käyttää. Muuten onnistumme vain synnyttämään töksähtävän käänteen, joka vaikuttaa lukijasta väkinäiseltä ja itsetarkoitukselliselta.

Hienolta nimeltään tällainen puun takaa silmille hyppäävä juonenkäänne on deus ex machina eli ”jumala koneesta” – latinankielinen käännös kreikankielisestä ilmaisusta apo mēkhanēs theos. Lausetta käytettiin antiikin Kreikan teatterissa, kun lavasteista laskettiin nostureiden (mēkhanē) avulla näyttämölle jumalia, jotka ratkaisivat tilanteita ja kuljettivat juonta. Jo Aristoteles moitti tällaista juonenkuljetusta.

Deus ex machina -käänne tuntuu epätyydyttävältä, koska sillä ei ole mitään yhteyttä teoksessa aiemmin kehiteltyyn juoneen. Tšehovin aseen ja Deus ex machinan käsitteiden pohtiminen on johtanut minut seuraavaan johtopäätökseen:

Hyvä juonenkäänne yllättää, mutta sen tapahduttua lukijasta on tunnuttava, että sattunut tapahtumaketju oli realistisin, tai kenties jopa ainut mahdollinen seuraamus siitä asetelmasta, josta lumipallo laskettiin pyörimään. Hyvä tarina ei ole niin kuin elämä, jossa tapahtumat ovat kaoottisia ja satunnaisia, ja tästä syystä todellinen elämä ei tunnu kirjoitettuna lainkaan uskottavalta. Totuus on todellakin tarua ihmeellisempää. Ja kuten lumipallo kasvaa suureksi pyöriessään vuorenselkää alas, myös tarinan on kerättävä edetessään massaa – lisää henkilöhahmoja, lisää konflikteja.

Kirjoittajan onneksi lumipallo tekee kasvaessaan yhä suuremman osan kovasta työstä itsenäisesti. Viattomat sivulliset tempautuvat mukaan juonenpyörteisiin ja joutuvat keskelle näyttämöä. Kunnolla rullaava tarina ei kuvaile koko maailmaa, vaan esittelee maisemat lukijalle sitä mukaa kun ne tulevat juonenkulussa vastaan, tai oikeastaan joutuvat sen jyräämiksi. Tämän lumipalloefektin ytimessä on päähenkilö, sekä hänet liikkeelle sysäävä voima.

***

Teoriapähkäilyjen jälkeen lienee demonstraation aika. Seuraava pätkä on ote romaanini Rakentajan Kivi yhdennestätoista luvusta:

***

Ohjaamosta kuului kirkaisu. Gwynne pomppasi pystyyn tuolistaan.

”Mitä tapahtuu”, hän karjaisi.

”Meitä ammutaan”, kuului neiti Baozhain vastaus.

Gwynne kurkisti ikkunasta vain nähdäkseen nuolen vilahtavan lasin ohi. Se lävisti sikaarinmuotoisen kuumailmapallon, jonka nosteen avulla he juuri nytkin uhmasivat painovoimaa. Gwynne tähyili maahan ja näki kaupunkia suojaavat paaluaitaukset, joiden yli kiipesi vihamielisiä joukkoja. Puolustajat ampuivat heitä jousilla ja musketeilla, mutta verenhimoiset soturit kiipesivät haavoittuneiden kumppaneidensa ylitse.

”Voimmeko laskeutua?” Gwynne huusi.

”Voin yrittää, mutta tulemme alas vauhdilla”, neiti Baozhai vastasi.

”Tähtää palatsiin, siellä olemme turvassa.”

”Enpä usko”, Yun totesi hänen vierestään. Mies osoitti ikkunasta. ”Se on jo ilmiliekeissä.”

Gwynne mietti hetken.

”Neiti Baozhai! Konsulaatissahan on tukevat muurit ja paljon vartijoita, eikö vain?”

”Emme mitenkään pääse sinne asti!”, Baozhai vastasi. ”Saatamme onnistua laskeutumaan Pohjoisen Provinssin konsulin loma-asunnolle. Piha on aidattu, joten voisimme linnottautua sinne.”

Gwynne murehti hetken valiotiiminsä puolesta, kunnes tajusi miten nopeasti maa lähestyi. Hän tarrasi kiinni penkkiinsä ja sulki silmänsä. Hänen vieressään Yun mutisi rukouksentapaista.

”Pidelkää kiinni, kohta tärähtää”, Baozhai huusi ohjaamosta. ”Kolme, kaksi, yksi…”

***

Rakentajan Kivi on steampunk-fantasiaseikkailu, jota olen julkaissut netissä kuluneen lukuvuoden ajan kirjan Facebook-sivun saamien tykkäysten perusteella. Tällä hetkellä lukuja on netissä 11, ja lisää on tulossa tykkäysten kertyessä. Kunkin luvun julkaisuun vaadittujen tykkäysten määrä saadaan Fibonaccin lukusarjasta, jonka ensimmäiset luvut ovat 0 ja 1, ja jonka seuraavat luvut saadaan laskemalla yhteen kaksi edeltävää.

Kysyitkö miksi valitsin juuri Fibonaccin lukusarjan?

Ensinnäkin, jos jokainen uusi Facebook-tykkäys riittäisi seuraavan luvun julkaisemiseen, koko kirja julkaistaisiin viidellätoista tykkäyksellä. Jos lukijakunnan laajuus olisi minulle näin yhdentekevä, miksi edellyttäisin lainkaan tykkäyksiä? Ei. Teoksellani on oltava jokin hinta, oli se sitten klikkaus tai rahaa, ja klikkauksesta on kirjallista uraani ajatellen enemmän hyötyä. Rahat käyttäisin kuitenkin kaljaan ja erinäisen tekniikkaromun tilaamiseen Kiinasta. Facebook-tykkäys sen sijaan tarjoaa näkyvyyttä, joka kasvaa eksponentiaalisesti verkostoina levittäytyvien kaveripiirien ansiosta. Fibonaccin lukusarja kuvaa hyvin luonnollista kasvua. Jo muinaisessa Intiassa tunnettu lukusarja nimettiin aikansa lahjakkaimpana länsimaisena matemaatikkona pidetyn Leonardo Pisanon eli Fibonaccin mukaan, joka käytti sitä vuonna 1202 teoksessaan Liber Abaci kuvaamaan jänispopulaation kasvamista. Kukapa ei haluaisi lukijakuntansa lisääntyvän kuin kaniinit?

Toiseksi Fibonaccin sarjan numeeris-mystiset ominaisuudet vetoavat minuun. Sarjassa eteenpäin mentäessä kahden peräkkäisen luvun suhde lähestyy jatkuvasti irrationaalilukua φ (”fii”). Tunnette kenties tämän luvun paremmin ns. ”kultaisena leikkauksena”. Se esiintyy luonnossa kaikkialla kotilonkuorien spiraaleista galaksien kiertymiseen. Antiikin kreikkalaiset pitivät sitä täydellisenä mittasuhteena. Jos se kelpasi Parthenonin arkkitehdeille, se kelpaa minulle.

***

Tarinasta on julkaistu tällä hetkellä 11 lukua, ja kahdestoistakin on lähes valmis. Mikäli kiinnostuit lukemaan lisää, Rakentajan Kivi löytyy osoitteestawww.rakentajankivi.blogspot.com.