Kuinka tulla mestarikirjailijaksi?

Luovan Kirjoittamisen Verkkolehti 2016, Lehtijutut

Kuva: jb/Flickr

Kuva: jb/Flickr

Teksti: Aleksi Kauppinen

 

Minulla on ollut ehkä turhan romanttinen kuva kirjailijoista. Kuvittelin, että he elävät yössä, juovat kynttilänvalossa ja katselevat ullakkohuoneistojen ikkunoista tähtitaivasta. Mistähän lie mokoma mielikuva syntynyt.

Halusin selvittää, minkälaisia työskentelyrutiineja kirjallisuudenhistoriaan kädenjälkensä jättäneillä kirjailijoilla on ollut. En löytänyt mainintoja yöjuoksuista enkä hulluudesta, mutta liudan mielenkiintoisia näkemyksiä siitä, miten tuottaa hyvää tekstiä.

Japanilainen menestyskirjailija Haruki Murakami, joka kynästä muun muassa Norwegian Wood (1987) on peräisin, vannoo toiston nimeen. Murakami sanoo näin:

 

Kun olen novellinkirjoitusmoodissa, herään neljältä aamulla ja työskentelen viidestä kuuteen tuntiin. Iltapäivällä uin puolitoista kilometriä tai juoksen kymmenen. Urheilun jälkeen luen hieman ja kuuntelen musiikkia. Menen nukkumaan tasan kello yhdeksän.

Toistan rutiinini päivittäin ilman muutoksia. Tämä toisto itsessään tulee tärkeäksi asiaksi; siitä tulee eräänlainen hypnoosin muoto. Hypnotisoin itseni tavoittaakseni syvemmän mielen tilan, jossa pystyn keskittymään kirjoittamiseen.”

 

Aika säännölliseltä elämältä kuulostaa minun korviini. Kaukana siitä rellestämisestä, mitä kuvittelin kirjailijoiden harrastavan. Toinen kirjallisuuden jättiläinen, muun muassa Vanhuksen ja meren (1952) kynäillyt yhdysvaltalainen Ernest Hemingway vaikuttaisi olleen samaa mieltä kirjoittamisen säännöllisyydestä.

 

Kirjoitan joka aamu.

 Alan kirjoittamaan heti, kun päivän ensivalo nousee. Kukaan ei ole häiritsemässä minua, ja on vielä viileää. Tulen töihin ja alan lämmetä kun kirjoitan.

 Kirjoitan kunnes tulen kohtaan, jossa minulla riittää vielä mehuja ja jossa tiedän mitä tulee tapahtumaan. Sitten lopetan ja yritän elää seuraavaan päivään, jolloin saan jälleen kirjoittaa.

Kun lopetan, olen yhtä aikaa sekä tyhjä että täynnä – kuten silloin, kun olen rakastellut rakastamani naisen kanssa. Mikään ei voi satuttaa minua, mitään ei voi sattua, mikään ei merkitse mitään ennen seuraavaa päivää, jolloin teemme sen uudestaan. Se on se seuraavan päivän odotus, mistä on vaikea päästä läpi.”

 

Voi Ernest, kuinka upean vertauksen rakensitkaan kirjoittamisen ja seksin välille! Tuon ajatuksen pystyy tavoittamaan. Siinä on jotain kehollista.

Myös toinen yhdysvaltalainen kirjailija, Henry Miller, antoi seksuaalisuuden värittää omaa kielenkäyttöään. Pariisissa kirjoitettu läpimurtoteos Kravun kääntöpiiri (1934) oli pitkään kiellettyjen kirjojen listoilla, koska sitä sävytti liian pornografinen sanasto. Millerin ohjeet kirjoittajalle saivat kuitenkin kohtalaisen raamatullisen sävyn. Hänen yksitoista käskyään kuuluivat näin:

 

  1. Työskentele vain yhden työn parissa kerralla, kunnes työ on valmis.
  2. Älä aloita uusien kirjojen kirjoittamista samaan aikaan, älä lisää uutta materiaalia kohta julkaistavaan teokseen.
  3. Älä hermostu. Työskentely rauhallisesti, työskentele ilolla huolimatta siitä, mitä on käsillä.
  4. Kun työskentelet, seuraa aikataulua, älä tunnetiloja. Lopeta ohjelman mukaisesti.
  5. Kun et voi luoda, voit työskennellä.
  6. Sementoi hieman joka päivä. Älä ole aina lisäämässä uusia lannoitteita.
  7. Pysy ihmisenä! Tapaa ihmisiä, mene paikkoihin, juo, jos sinusta tuntuu siltä.
  8. Älä ryhdy vetojuhdaksi. Sinun pitää nauttia työstäsi.
  9. Unohda aikataulutettu työskentelyohjelmasi, kun sinusta tuntuu siltä, mutta palaa ohjelmaan seuraavana päivänä. Keskity. Kavenna. Rajaa ulkopuolelle.
  10. Unohda kirjat, jotka haluat kirjoittaa. Ajattele vain kirjaa, jota olet kirjoittamassa.
  11. Kirjoittaminen tulee aina ensimmäisenä. Maalaustaide, musiikki, ystävät ja elokuvat vasta kirjoittamisen jälkeen.

 

Miller tuntuisi antavan enemmän siimaa kuin Murakami ja Hemingway. Ei ole pakko tehdä itsestään aikataulujen orjaa. Saa myös irrotella, hyvä, pidän siitä. Mutta hieman on saarnaavaa sävyä Millerinkin sanoissa. Enkä usko, että mies on itsekkään pysynyt ohjeissaan. Tai siis, kuka oikeasti pystyy työskentelemään aina iloisesti? Vaikka toki Einsteinkin on sanonut, että parhaita töitä ei tehdä onnettomina. Mutta on Millerillä hyviäkin ajatuksia. Pysy ihmisenä. Minä pysyn.

Entäs sitten  Khaled Hosseini, Leijapojan (2003) ja Tuhat loistavaa aurinkoa (2008) kirjoittanut afgaanitaustainen lääkäri? Myös Hosseini toistaa samaa sanomaa: kirjoita, kirjoita, kirjoita. Hänen sanoissaan on kuitenkin viisautta, joka muistuttaa uudelleenkirjoittamisen tärkeydestä.

 

”En hahmottele tarinan pääpiirteitä ollenkaan. En pidä niitä hyödyllisinä, sillä ne rajoittavat minua liikaa. Pidän yllätyksellisyydestä, spontaaniudesta – siitä, että tarina saa itse löytää tiensä. Siksi ensimmäisen vedoksen kirjoittaminen on erittäin vaikeaa ja työlästä. Se tuottaa usein myös pettymyksen. Se ei ole koskaan sitä, mitä ajattelin sen olevan.

Siksi rakastan uudelleenkirjoittamista. Ensimmäinen vedos on vain luonnos, johon lisään kerroksia, ulottuvuuksia, sävyjä, nyansseja ja värejä. Minulle kirjoittaminen on ennen kaikkea uudelleenkirjoittamista – prosessia, jonka aikana löydän kätkeytyneet merkitykset, yhteydet ja mahdollisuudet, jotka aiemmin ovat jääneet näkymättömiin.

Olen tavannut paljon ihmisiä, jotka sanovat, että heillä on tarina mielessään, mutta he eivät ole koskaan kirjoittaneet sanaakaan. Ollakseen kirjailija – ja tämä saattaa kuulostaa kliseiseltä – sinun täytyy oikeasti kirjoittaa. Sinun täytyy kirjoittaa joka päivä; ja sinun täytyy kirjoittaa, vaikka ei siltä tuntuisikaan. Ja ennen kaikkea, kirjoita yleisölle, joka koostuu tasan yhdestä ihmisestä – sinusta itsestäsi. Kirjoita se tarina, joka sinun täytyy kertoa ja jonka haluat lukea. On mahdotonta tietää mitä toiset haluavat, joten älä tuhlaa aikaasi arvailuun. Kirjoita vain niistä asioista, jotka menevät ihosi alle ja pitävät sinut hereillä öisin.”

 

Hrr, tuollaiset sanat laittavat ihan kananlihalle. Uudelleenkirjoittaminen kunniaan! Hulluahan se on ajatella, että kerralla tulisi valmista. Mutta kyllä tuo Hosseini näyttäisi myös peräänkuuluttavan rutiininomaista kirjoittamista. Huoh.

Täytyy siis kirjoittaa joka päivä ja koko ajan. Selvä. No missä sitten kirjoittaa? Siellä Pariisin ullakkohuoneistoissa?

Rakastetun lastenromanin Lotta ystäväni (Charlotte’s Web 1952) kirjoittanut E.B. White, jenkki hänkin, ei jäänyt odottamaan täydellisiä olosuhteita kirjoittamiselle. White kirjoitti kotonaan olohuoneessa kaiken kodin myllerryksen keskellä.

 

”En koskaan kuuntele musiikkia, kun työskentelen. Minulla ei ole sellaista tarkkaavaisuutta. Mutta silti pystyn työskentelemään kohtalaisen hyvin keskellä tavallisia häiriötekijöitä. Esimerkiksi kotimme olohuone on kaikkien tapahtumien keskipisteessä: sitä kautta pääsee kellariin, keittiöön ja huoneeseen, jossa puhelin pitää majaa. Olohuoneessa on siis jatkuva liikenne. Samalla se on valoisa, iloisa huone, jossa kirjoitan usein huolimatta kaikesta siitä karnevaalista.

Kaiken tämän seurauksena perheeni ei kiinnitä huomiota siihen, että minä olen kirjailija. Kaikki mekastavat minusta välittämättä. Jos saan melusta tarpeekseni, minulla on muita paikkoja minne mennä. Kirjoittaja, joka odottaa täydellisiä olosuhteita kirjoittamiselle, kuolee ennen kuin saa kirjoitettua sanaakaan.”

 

No niinpä! Sitä täydellistä ei ole olemassakaan. Jos sitä jää odottamaan, ei hyvä heilu. Pitää vaan tarttua tuumasta toimeen ja mennä sillä mitä on.

Nyt kun tiedämme, että kirjoittaa täytyy koko ajan, eikä paikkakaan saa muodostua ongelmaksi, niin löytyykö vielä tarkempia ohjeita kirjailijan elämästä haaveileville kynäilijöille?

Vaan löytyy.

Englantilainen kirjailija Virginia Woolf piti itsepintaisesti kiinni käsityksestään oikeasta tavasta kirjoittaa. Virginia aloitti aamunsa kirjoittamalla kaksi ja puoli tuntia seisaaltaan. Kirjoituspöytä oli kolme ja puoli jalkaa korkea ja se kallistui ylöspäin, mikä mahdollisti tekstin tarkkailun läheltä ja kaukaa.

Virginia ei kuitenkaan työskennellyt seisten käytännöllisistä syistä. Kyseessä oli oire Virginian ja hänen siskonsa Vanessan välisestä kilpailusta. Vanessa oli maalari ja hän työskenteli seisaaltaan. Virginia ei halunnut, että hänen työnsä kirjailijana vaikuttaisi alempiarvoiselta sen takia, että hän työskentelisi istualtaan.

Kuulostaa kyllä hieman kyseenalaiselta ajattelumallilta. Kyseenalaista on myös se, että naisten vinkit eivät tunnu löytävän näille vinkkilistoille, jotka koostuvat pitkälti vanhojen valkoisten ukkojen jorinoista.

Oli seisten kirjoittamisen syyt sitten käytännöllisiä tai vähemmän käytännöllisiä, pystyasennon puolestapuhujia löytyy useita.  Myös Hemingway, Charles Dickens sekä Lewis Carroll kirjoittivat kaikki seisten useita kirjallisuudenhistoriaan jääneitä merkkiteoksia.

Toisille kirjailijoille makuuasennossa levyttäminen on ollut puolestaan avain luovuuteen ja oikeiden sanojen löytämiseen. Vaakamambo toimi inspiraation lähteenä suuruuksille kuten Mark Twain, George Orwell, Woody Allen sekä Marcel Proust. Amerikkalainen kirjailija Truman Capote kutsui itseään ”täysin horisontaaliseksi kirjailijaksi”, koska hän kykeni ajattelemaan ainoastaan makuultaan.

Entä kun seisominen tai makoilu ei riitä luovuuden kukan puhkeamiselle? Bestseller-kirjailija Dan Brown väittää roikkuvansa ylösalaisin rentoutuakseen ja keskittyäkseen kirjoittamiseen. Da Vinci koodin (2003) kirjoittajalta ei temput lopu kesken. Brown pitää tiimalasia kirjoituspöydällään. Joka tunti se merkkaa tauon, jolloin Brown tekee punnerruksia, istumapunnerruksia sekä venyttelee.

Mutta myös muitakin lähtökohtia löytyy.

Ranskalainen Alexandre Dumas, Kolmen muskettisoturin (1889) sekä Monte Criston kreivin (1844) luoja, oli puolestaan esteetikko. Vuosikymmenten ajan hän kirjoitti kaikki fiktiiviset tarinansa tietynsävyiselle siniselle paperille, runonsa keltaiselle ja artikkelinsa vaaleanpunaiselle paperille. Kerran, kun hän oli matkustamassa Euroopassa, hänen rakas sininen paperinsa pääsi loppumaan ja hänen täytyi tyytyä kermanväriseen lehtiöön. Dumas oli vakuuttunut siitä, että värivaihdos pilasi hänen tarinansa. Niin olen minäkin.

Dumas’n värikoodijärjestelmä kuulostaa kyllä kokeilemisen arvoiselta. Mutta entä sitten se pahin – työskentely paineen alla deadlinen uhatessa? Viimeisen vinkin tarjoaa toinen ranskalainen nimeltään Victor Hugo.

Kun Victor Hugo oli viimeistelemässä kuuluisaa teostaan Pariisin Notre Dame (1831)  aikataulujen kiristyessä, Hugon oli keksittävä jokin keino, mikä pitäisi hänet kotonaan kirjoituspöydän ääressä. Hän päätyi ainoaan järkevään ratkaisuun. Hugo pyysi palvelijaan takavarikoimaan kaikki kirjailijan vaatteet, jotta hän ei voisi poistua talostaan. Kellonsoittaja sai päätöksensä alastoman miehen kynästä.

Mitä näistä kaikista neuvoista sitten pitäisi ajatella? Ajattele itse. Kirjailijat ovat usein suurisuisia liioittelijoita. Neuvoja on hyvä kuunnella, mutta itse se täytyy päättää, miten näihin asioihin suhtautuu. Haluan, että Bob Dylan kiteyttää vielä kaiken, mitä edellä on kerrottu. Kysyttäessä Dylanilta, mitä raha merkitsee, Dylan vastasi: ”Ihminen on menestyjä, jos hän nousee ylös aamulla, menee nukkumaan illalla ja tekee niiden välisen ajan sitä mitä haluaa tehdä.”

 

Tähän tekstiin olen käyttänyt taustamateriaalina kolmea nettiartikkelia, jotka löytyvät osoitteista:

http://jamesclear.com/daily-routines-writers

https://www.brainpickings.org/2013/09/23/odd-type-writers/

http://www.lifehack.org/articles/productivity/9-weird-habits-that-famous-writers-formed-write-better.html