Koska me rakastamme designia!

Luovan Kirjoittamisen Verkkolehti 2016, Lehtijutut

75iittalaaalto10_iso-350

Teksti: Heidi Rajala

Kirjoituksessa pohditaan suomalaisen muotoilun näkymättömyyttä ja ruoditaan mahdollisia syitä siihen. Mitä on tapahtunut omaperäisyydelle? Ja mitä se design onkaan?

Luulin muotoilijana valinneeni aiheekseni uutta ja tuoretta näkökulmaa suomalaiseen muotoiluun, designiin, mutta kirjoittamisen edetessä ja asiaan enemmän uppoutuessa huomasin tonkivani asiaa, josta moni on jo ehtinyt olla tuohduksissa. Jatkan siitä huolimatta.

Olen kauan pohtinut, miksi suomalaista, etenkin nuorta muotoilua ei näy oikeastaan missään. Ei kotimaassa, ei ulkomailla. Muotoilun kehittymättömyys ihmetyttää. Missä ovat uudet Aallot, Wirkkala, Franckit ja muut?

Lupaavia muotoilijoita ja sellaisiksi opiskelevia on paljon, olen tavannut heistä muutamia, mutta jostakin kumman syystä he tuntuvat jäävän kansalle tuntemattomiksi. Erilaisia kilpailuja nuorille alan opiskelijoille ja valmistuneille muotoilijoille toki on. Joskus voi bongata jonkun nimen jossakin yhteydessä mutta voiko olla niin, että koska Suomi on pieni maa, pyörii täällä kovin pienet piiritkin ja kyllähän me tiedämme, mitä pienestä piiristä seuraa… Nykyään maailma on hektinen paikka, jossa on otettava oma tilansa. Aina ei riitä, että on hyvä. Ehei, ei edes paras saa omaa varttiansa valokeilassa, ellei ole verkostoitunut, tunne oikeita ihmisiä ja ole (yli)sosiaalinen. Paras olisi kysyä muotoilija Stefan Lindforsilta, kuinka tullaan kuuluisiksi. Hän on ymmärtänyt tuotteistaa itsensä, se on nykyaikaa. Pois siis turha kainous ja suomalainen häpeä!

Design Forum Finlandin toimitusjohtaja Petteri Kolinen kehottaakin suomalaisia nuoria muotoilijoita olemaan enemmän esillä ja ilman turhaa vaatimattomuutta markkinoimaan itseään kaikkialla. Kuten ruotsalaiset ja saksalaiset tekevät. Eli olemme taiteellista mutta kovin vaatimatonta kansaa. Tästäkö nyt löytyy syy?

Muutama suomalainen nuori muotoilija, joiden soisin pääsevän tuotteineen julkisuuteen, osaavan mainostaa itseään ja saavan valtion tai jonkin muun tahon apurahoja, ovat ainakin Henri Halla-aho sekä Saana Sipilä ja Olli Sallinen. Kaikki edellä mainitut ovat jo saaneet osansa julkisuudesta mutta toivon heidän tiensä muotoilijoina ja suunnittelijoina kantavan vielä pitkälle.

2majamoo10_iso-350

Muotoilun vienti ulkomaille

Syytä lienee myös tutkailla Suomen vientiä. Siitä puhutaan paljon ja se ei tällä hetkellä vedä millään alalla, muotoilusta puhumattakaan. Aalto-yliopiston taideteollisen muotoilun professori Timo Sallin mielestä valtio ei ole missään vaiheessa edes panostanut suomalaisen muotoilun tunnetuksi tekemiseen. Muotoilun vienti on yritysten käsissä, eivätkä yritykset, suuretkaan, pysty yksinään suomalaista muotoilua tunnetuksi tekemään.

Myös valtion kansainvälisen viennin strategian hiomista muotoiluystävällisemmäksi peräänkuulutetaan. Opetus- ja kulttuuriministeriö rahoittaa taiteen ja musiikin viemistä maailmalle, muotoiluosaamisen rahoitus on jäänyt taka-alalle.

Laura Aalto, Helsinki Visitin kehitysjohtaja ehdottaa enemmän suomalaisen muotoilun kohtaamispaikkoja Suomeen. Viekö se kuitenkaan suomalaista muotoilua yhtään sen paremmin ulkomaille? Turistit kohtaavat suomalaista muotoilua pelkästään suurimmissa kaupungeissa ja ostavat Suomesta Iittalaa, Fiskarsia, Marimekkoa tai Arabiaa – esineitä joita me käytämme päivittäin – designina. Nämä esineet ovat turistille designia, mutta mitä ne ovat meille? Minä haluan nähdä edellä mainittua muotoilua nimenomaan käyttötavaroina, en pölyttyneinä koriste-esineinä, joita ei käytetä! Alvar Aallonkin mielestä hyvän muotoilun tulisi olla osa jokapäiväistä elämäämme ja juuri sen vuoksi hän on suunnitellut funktionaalisia, tarkoituksenmukaisia esineitä, jotka täydentävät arkeamme.

Kansainvälisen tuotekehityksen ja muotoilun professori Eero Miettinen Aalto-yliopistosta huomaa suomalaisen muotoilun olevan läsnä enemmän kuin tiedämmekään: lähes näkymättömänä palvelumuotoiluna, bussikatoksina ja roskiksina! Niinpä. Mutta nuo ovat Suomessa, Eero, eivät ulkomailla!

14majamoo10_iso-350

Piiri pieni pyörii

Suomessa muotoilupiirit ovat kovin pienet ja nimekkäimmät tekijät tuntevat toisensa erilaisista yhteyksistä vuosien varrelta. Eräiden tunnettujen ja palkittujen muotoilijoiden mielestä Suomessa pyörii ns. hyvä veli -verkosto, jonka jäsenet toisiaan kehumalla ja suosittelemalla saavat palkintoja, apurahoja, virkoja. Tällä systeemillä ei tarvitsekaan ihmetellä muotoilun viennin olemattomuutta. Toivon, että nuoret muotoilijat ymmärtävät tavoitella enemmän ja suurempia piirejä, ja näin vaikuttaa kotimaisen muotoilun suosion kasvuun myös ulkomailla. Toisaalta, näin se maailma vain pyörii ja toiminta on jossakin määrin ihan sallittuakin, mutta olisiko tässä takana perisuomalaista kateutta? Uusia, nuoria kykyjä ei haluta päästää kukkoilemaan tositekijöiden kustannuksella vaan jokaisen nuoren on itse monin tavoin ansaittava kannuksensa ja lähipiirinsä.

Korruptiotutkija, professori Ari Salminen Vaasan yliopistosta suomii maatamme jopa piilokorruptiosta. Salmisen mielestä piilokorruptiolle on tyypillistä, että suljettuja verkostoja ja pieniä piirejä suositaan. Hänen mukaansa Suomea voi kutsua hyvä veli -verkoston eli piilokorruption maaksi. Meillä on tavallista, että epätervettä taloudellisten etujen jakamista sekä sukulaisten ja tuttujen suosimista esiintyy ilmeisen paljon monella yhteiskunnan alalla.

Kahlaamalla Alvar ja Aino Aallon Savoy-vaasin suunnittelun vaiheita, tulin Wikipediasta huomanneeksi erään seikan, kun pienistä piireistä oli puhetta: Karhula- Iittalan lasitehdas järjesti kilpailun, jonka Aallot voittivat vaasillaan vuonna 1936. Edellisenä vuonna Aallot ystäviensä Harry ja Maire Gullichsenin kanssa olivat perustaneet yrityksen nimeltään Artek. Harry Gullichsen sattui olemaan Karhula-Iittalan lasitehtaan pääjohtaja vuodesta 1932 lähtien ja Mairen (os. Ahlström) aviomies. Savoy-vaasin tekijäoikeudet kuuluivat Ahlströmille ennen kuin Savoy-ravintola osti ne itselleen. A. Ahlström omisti sekä lasitehtaan että Savoy-ravintolan. (Vuonna 1937 vaasi muuten esiteltiin Pariisin maailmannäyttelyssä). Alvar Aalto on suunnitellut myös Gullichsenien edustusasunnon Villa Mairean Noormarkussa, Ahlströmin teollisuus- ja asuinrakennukset Euran Kauttualla ja Varkaudessa. Toki Alvar, kuten myös Aino Aalto olivat tunnustettuja arkkitehtejä jo ennen vaasin suunnittelua.

Arkkitehti Marianne Heikinheimon v. 2016 tarkastetussa väitöskirjassa Heikinheimo kirjoittaa Aallon olleen aikanaan taitava verkostoituja. Aalto lienee ollut myös hyvin sosiaalinen ja viihtynyt ”piireissä” esim. vaimoaan Ainoa paremmin, joten tästäkin löytyy selitys nousujohteiseen uraan. Ja nuorille nykymuotoilijoille opiksi.

 triple-valaisin

Omaperäisyyden vaikea tie

Suomalainen esinemuotoilu tuntuu junnaavan paikoillaan vuosikymmenestä toiseen. Muotoilijat suunnittelevat uusia tuotteita, joiden muodot tuntuvat aina vain tutuilta. Onko vanhojen mestareiden 1950−60-luvulla suunnittelemat, palkitut tuotteet niin suuri painolasti edelleenkin suomalaiselle muotoilulle, ettei uutta muotoa tahdo syntyä? Retroilun aika muotoilussa on ohi, nyt on aika luoda uutta.

Kun Alvar ja Aino Aalto vuonna 1936 suunnittelivat työnimellä eskimonaisen nahkahousut (!) Savoy-vaasin, he eivät voineet arvata, kuinka kauan muotoa tullaan kopioimaan ja kauanko suomalaiset siitä vielä inspiroituisivat. Niinpä, varmasti vielä 80 vuotta myöhemmin joku saa uuden ahaa-elämyksen tästä tutusta muodosta.  Viime vuosina olen bongannut muutamia designtuotteita, jotka ainakin itse yhdistän saman tien Aalto-vaasiin: Aalto Finlandia -maljakko (Lisa Sounio), Majamoo pannunalunen ja tarjotin (Jani Martikainen) sekä Triple-valaisin (Tapio Anttila).

Sitä ihmettelen silti, kuinka kauan näillä muodoilla voidaan vielä mennä? Onko tuosta muodosta tullut designin tunnusmerkki Suomessa? Tietääkö tästä muodosta, että esine on designia?

Pitäisikö sitten muotoilu ja design yrittää erottaa toisistaan? Kaikki käyttämämme esineethän on joku muotoillut, mutta kaikki muotoilu ei ole designia. Kuka päättää ja millä speksein, mikä on designia? Koska design kuitenkin tarkoittaa lopulta vain suunnittelua. Me vain ymmärrämme designin kalliiksi ja paremmaksi. Vai onko designia sitten se, että tuotteen on suunnitellut joku The Henkilö? Kun hän on tavalla tai toisella ollut julkisuudessa, hänestä voi tulla, tuosta vain, suunnittelija. Muotoilijaksi kouluttautuneen henkilön tulee ensin voittaa jotain, jotta hänen suunnittelemansa tuotteet voisivatkin olla designia? Sen jälkeen kaikki hänen suunnittelemansa tuotteet ovat aina designia. Ja sitten hän myös suunnittelee kaikkea. Enää ei ole väliä, onko esine millään tavalla funktionaalinen tai kestääkö se edes käytössä.

Jos edelleen jatkamme tällä tiellä, pääsemme julkisuuden kautta mediaan, jossa design elää. Ja media kertoo, mikä milloinkin on designia ja hottia. Me ostamme, koska haluamme olla hyväksyttyjä, kadehdittuja, ajan tasalla. Ai niin, ja koska me rakastamme designia!

Me myös haluamme maksaa designista. Ja halpa designhan ei siis ole designia, vai miten se meni? Eräänkin kotimaisen muotoilijan verrattoman kaunis esine Tokion Conran-shopissa maksoi joitakin vuosia sitten 350 € (jenit euroiksi muunnettuna), 140 € Suomessa Helsinki-Vantaan lentokentällä ja alihankintahinta tuotteelle oli reilusti alle 30 €. Eräs Artekin myymä tuoli maksaa reilut 200 €/kpl, tuotantohinta sille on ollut alle 70 € asiakaspakkauksessa, eli täysin valmiina toimitettuna. Näistä hinnoista alihankkija on jo saanut hyvät katteet.

 

Inspiroitukaamme

Media kertoo designereiden ottaneen inspiraationsa ulkomailta. Satukirjoja kuulemma ostetaan ulkomailta ihan yleisesti, jotta voitaisiin sitten Suomessa inspiroitua näkemästään ja käyttää näkemäänsä hyödykseen. Muistammehan Marimekko-kohun, jossa suunnittelijat Teresa Moorhouse, Kristina Isola ja Maija Louekari saivat selittää suunnittelemiensa kuosien alkuperää. Kopioiksihan ne hyvin nopeasti vuorollaan paljastuivat.

Presidentin miniä Lisa Sounio-Ahtisaari blogissaan kertoo häpeilemättä ottaneensa Savoy-vaasin käsittelyynsä ja tehneensä siitä uusia myyntituotteita Iittalassa työskennellessään. Sounion käsistä ovat peräisin mm. pienet Aalto-kynttilätuikut, teräsvati ja myös isompi Kivi-tuikku. Eli jotkut Iittalan myymät designesineet ovatkin siis jonkun muun käsialaa kuin alkuperäisen suunnittelijan. Aalto-vaasi on ollut vain esikuvana ja innoittajana, kuten myös Heikki Orvolan Kivi-tuikku, josta Sounio on kuulemma lupaa kysymättä venyttänyt isomman.

Öh…tarvitseeko enää kysellä tuoreen, suomalaisen esinemuotoilun perään? Olemmeko hyväksyneet sen tosiasian, että nykymuotoilu on assosiaatioita jo olemassa olevasta, mitään uutta muotoa ei vaan nyt kerta kaikkiaan enää ole. Kaikki ympyrän, neliön ja kolmion variaatiot on käytetty loppuun samoin kuin viivojen suunnat? Jos ei saa kopioida, inspiroitua, plagioida, matkia tai ottaa vaikutteita, ei uutta muotoilua enää nähdä? Voi harmi. Nuorelle nykymuotoilijalle ei siis riitä hyvät suhteet, oikeanlainen verkostoituminen tai pääsy piireihin, vaan pitäisi vielä osata kehitellä uutta muotoakin! Eipä käy kateeksi. Voihan myös olla, että joku nuori muotoilija kieltäytyy uuden esineen suunnittelusta tänä päivänä. Nykyiseen, tavaran täyttämään maailmaan se ei olisi yhtään hullumpi ajatus, sekään!

 

 

http://www.hs.fi/kulttuuri/a1380335386673

http://www.ts.fi

http://yle.fi/uutiset/3-8985634

www.wikipedia.fi

http://paimiosanatorium.fi

http://lisasounio.typepad.com/blogi/2013/08/marimekko-ei-kohuista-kaadu.html