Kolmen sukupolven joulusatu

Luovan Kirjoittamisen Verkkolehti 2015, Proosa

Kuva: SMK Statens Museum for Kunst/Flickr

Kuva: SMK Statens Museum for Kunst/Flickr

Teksti: Roosa Vastamäki

Kaalilaatikko.

Kaalilaatikko. Ei.

Kaalilaatikko ei ole jouluruoka. Se onkin laatikoista ainut. Ajatella kaalilaatikkoa nyt, kun on hikinen iho vasten toista, elin vasten elintä, sängyn jyskytys vasten kukkatapettista lastulevyseinää.

”Joulun kunniaksi”, sanoi Keijo ja mikäs siinä. Keski-ikäiset pariskunnat eivät enää harrasta seksiä muuten kuin Jeesus-lapsen syntymän vuosipäivänä ja siinäkin me olimme vielä poikkeuksellisen aktiivisia.

Keijon muna seisoi pystyssä. Kinkku tuoksui. Olohuoneesta kajastivat joulukuusen led-valot, oli melkein tunnelmallista. Siihen asti, että tunsin tahmaisen kuolan poskellani ja tajusin, että rasvaa tirskuvan kinkun lihaisa tuoksu se Keijoa kiihotti eikä minun Tokmannilta hyvästä tarjouksesta ostettu Niiskuneiti-yöpaitulini.

Joten ajattelin, että jokseenkin sama minun nyt olisi tässä vaikka kerrata, että huomiseksi kaikki on valmista. Olisikin ollut liian raskasta koittaa muistella, kuinka Keijo tanssi nuorena kuin Travolta ja miten sen rasvaiset jutut samaan aikaan loukkasivat ja saivat alavatsan kipristelemään.

Mutta kaalilaatikko ei liity mitenkään jouluun eikä jouluruokiin eikä meillä ole kaalilaatikkoa, ei edes kaalia. Keskittyminen herpaantui, samaa vauhtia herpaantui myös Keijo, vaikka yrityksenä tämä oli ihan hyvä, joulun ihme siemensyöksy tässä vaiheessa olisikin ollut.

Keijo kierähti omalle puolelleen, kiskoi vielä karvaiseen kainaloonsakin. ”Hyvää joulua rakas” se sanoi ja punastui perään. Ei meillä tällaista hellyyttä. Kun on kerran sanonut ”tahdon”, se riittäköön loppuiäksi. Paitsi näin jouluna voi.

Keijo kävi aina syksyisin ostamassa torilta rapeita varhaiskaaleja. Niitä ladottiin jauhelihan ja sipulin kanssa Keijon mummolta perittyyn savipataan ja haudutettiin pitkään leivinuunissa.

Miksei meillä ensi jouluna voisikin olla kaalilaatikkoa?

Keijo korahti, sitten sen suu aukesi ja se alkoi kuorsata. Olin aika varma, että meillä oli kaikkea, ja lopulta ketään ei edes haluttanut syödä muuta kuin kinkkua, joten ei sitä nyt enää kannattanut nousta. Mahdollisuus nukahtaa seksin jälkeiseen raukeuteen, mikä lahjoista parhain.

Kinkustahan voisi joulunpyhien jälkeen tehdä kaalilaatikkoa. Ihan varmasti tulisi hyvää.

 

Sänky narahteli, kun Keijo nousi. Oli pimeää, sade kolisutti rännejä. Keijon tassuttelu ja kummallinen, täysi haju. Uuninluukku loksahti, haju voimistui.

Ei saatana nythän on jouluaatto!

Avasin silmät. Pehmeä kultainen valo, kuin Jeesukselle ilmestyneen enkelin siivet. Uuninluukusta hohkava lämpö, pehmeisiin töppösiin sujahtavat liikavarpaat, joululaulumelodia talitinttien visertämänä. Mikä ihana aamu.

”Tuutko ottaa ton kinkun uunista, se on valmis”, sanoi Keijo ovensuusta. Ylinnä roikkui tukka, sitten luomet, leuat, miesrinnat, maha, kalsarit, kivekset vähän lahkeista ulkona, polvetkin roikkuivat. Nousin silti.

Kun 64 kiloa painava 61-vuotias nainen nostaa yksin uunista 13 kilon kinkun tippaakaan rasvaa pellin pohjalta läikyttämättä satakiloisen aviomiehen katsoessa vierestä, tekisi melkein mieli soittaa Naisasialiiton Unionille, että kamoon nyt siskot, tasa-arvo on valmis. Tämän suurempaa valtaa ei nainen voi miehen rinnalla kokea. Sitten se sama nainen peittelee kinkun sinapilla ja korppujauhoilla ja nostaa vielä takaisin uuniin. Koko ajan se mies seisoo vieressä kuin kerjäävä pieksetty koira, sylkivana miestisseillä asti ja pulskat nakkisormet osoittamassa tiukasti kohti lattiaa.

”Mene sinä nyt edes lämmittämään sauna” ja heti Keijon silmiin tulee loukattu väri. Aina se on ollut tuollainen, pitäisi päätä silitellen ja mieluiten ensin kehuen pyytää, jos jotain tahtoi. Nyt sitä saisi paijailla kuin äidistään liian varhain erotettua vasikkaa. Mutta en minä koskaan oikein oppinut, ärsyttää vain lisää, eikä tämä asia ole kolmessakymmenessä vuodessa mihinkään muuttunut, paskat sitä toisten tapoihin koskaan opi, kunhan oppii pyytämään anteeksi.

Pisarointi ulkona muuttui kaatosateeksi. Savu tunki saunasta sisälle, mutta enää ei auttaisi siitä Keijolle sanoa, se mököttäisi koko aaton yli. Parempi olla kuin ei huomaisikaan, kaivella perunat ja laatikot kaapista, miettiä vielä kerran lämmitysjärjestys, vaikka se onkin joka vuosi sama.

Rosollissa olin huijannut jo viitisen vuotta. Saarioisella oli oikein hyvä valmis. Pilkoin joukkoon vähän vain silliä. Kaikki söivät sitä vähän ja senkin naamat nurinpäin. Mitä ei arvosteta, sitä minä en nyt enää vaivautunut tekemään. Kotiäidin pullantuoksusta ammentuva ylpeys hävisi, kun neljäs raskaus ratkesikin yllättävään kaksossynnytykseen.

Muovirasian kelmu ratsahti auki ja roiskaisi villinpunaista punajuurimehua yöpaitulille. Juuri siihen kohdalle, missä pimppikarvat painuivat vasten kangasta. Irstas pysyvä muisto viimeöisestä nussimisesta, tahrautunut viaton naisellisuus. Aina se sama viattomuus, vaikka olisi synnyttänyt viisi lasta ja repinyt välilihansa halki kolme kertaa siinä ponnistusten lomassa. Nainen kiltti puhdas viaton, perheenäiti perse liaton. Rosollit kulhoon ja kulho jääkaappiin. Yksi rasti yli.

Kinkun kuorrutus oli kullanruskea. Taas sai nostaa yksin, hoidella kuolleen porsaan reiden vadille, rasvat tyhjään maitopurkkiin, kastikkeen porisemaan, ensimmäisen salainen pala ylikypsää lihaa luun alta, höyryävän kuumaa, hajoaa suuhun. Keijo tulee tuoksun houkuttelemana takaisin, sanon sille, että ei vielä saa maistaa, pitää antaa jäähtyä ensin.

Siitä se sitten alkoi. Puurot ja salaatit, lohet, mädit, kotijuustot, maksapasteijat, limput ja lipeäkalat. Joulun koreagrafia, aina niin pakollinen, joku itki, jos kehtasi edes ehdottaa, että mitä jos ei sitä lipeäkalaa tänä vuonna, kun ei siitä edes pidä kuin isä ja Niilo. Mutta ei. Kun pitää niin pitää. Perinteet ovat meille tärkeitä äiti. Joulu on paras kun sinä äiti teet sen niin kuin aina. Kyllä me voidaan tulla äiti auttamaan.

Liikuttavalla tavalla ne uskoivat itse, mitä sanoivat, nuo kupeideni kauniit, mutta laiskat, hedelmät.

Viisi niitä tosiaan oli: Niilo, Aura, Kaisu ja kaksoset Eeli ja Aulis. Nyt jo niin isoja, etteivät jouluaattoon heränneet äidin ja isän välistä, eivät edes samasta asunnosta. Tulla puksuttaisivat omilla autoillaan jokainen, paitsi Kaisu Niilon kyydillä, ja toisivat tullessaan vaivautuneet salaisuudet, ei äidin helmoihin murheita enää itkemään, kun oli toiset perheet kavereista ja toiset maailmat jossain muualla. Mutta tulivat kuitenkin vielä jouluksi kotiin, ehkä kiittämättöminä ja kiireissään, mutta pitäisi sen tietysti äidille riittää senkin.

Keijo mennä läpsytteli edelleen pelkissä liian kireissä kalsareissaan. Sillä oli aina ollut mieltymys tiukkaan mustaan Black horseen, joka oikein puristi pakarat yhteen. Kerran vuonna -84 sillä todettiin kivesten kiertymä, vakava tila, suoraan leikkaukseen. Minä odotin viimeisilläni Auraa ja oksensin sairaalan vessassa. Olin varma, että Keijo kuolee tai on vähintäänkin impotentti lopun ikää. Toisaalta olin myös varma, että kyseessä oli sukupuolitauti, joltain naapurin lutkalta saatu ja siksi oikeastaan pidin Keijon kipuja täysin ansaittuina. Mutta kalsareista se sitten kai johtui vain, speedo-Keijon turhamaisuudesta.

Kiskoin yöpaidan pois päältä jo keittiössä ja heitin sen kodinhoitohuoneen suuntaan. Kävelin alasti talon läpi saunaan. Nopea sauna, ettei puuro ehdi palaa, mutta joulusauna kuitenkin. Keijo tuli perästä, lihavana niin kuin aina, lauteet valittivat sen alla. Minun Keijoni.

”Kyllä joulu on parasta aikaa”, se sanoi ja huokaisi.

Minun Keijoni.

 

”Huomenna, jos Jumala suo, on meidän Herramme ja Vapahtajamme armorikas syntymäjuhla” paasasi tuntemattomaksi jäänyt turkulainen virkamies telkkarissa. Keijo katseli seisaaltaan, minä kuuntelin lieden viereltä. Kaunis perinne sekin, joulurauha, näinä rauhattomuuden aikoina ja vuoden kiireisimpänä päivänä. Hain kaapista mantelipussin, jonka päivämäärä oli mennyt vuonna 2009, ja heitin sieltä yhden kattilaan, kuten viimeiset kuusi vuotta olin samasta pussista heittänyt. Kaisu ja Niilo olivat luvanneet tulla jo puuroksi. Siksi Keijo oli olohuoneessa tukka kammattuna ja hieno sininen uusi kauluspaita päällä. Se keinahteli hermoissaan kantapäillään, vilkuili kelloa, pelkäsi omia lapsiaan tai ehkä lähinnä Niilon vaimoa, joka aina löysi jotain kilttiä sanottavaa meistä.

”Laita vaan se glögi jo lämpeemään. Kyllä ne kohta tulee.”

Kaadoin Marli-purkin kattilaan, mutta en laittanut levyä päälle. Se ehtisi vain kiehahtaa turhaan. Tyhjensin manteli-rusinaseoksen Kastehelmi-maljaan ja vein olohuoneen pöydälle. Keijo katseli ikkunasta mutaista pihatietä, kuunteli lähestyvien autojen ääniä, Niilon farmari-Nissanin rotinaa sorassa, ja karautteli samalla asiallista palaa kurkustaan.

Kun oikea auto sitten viimein ajoi huolitellun hitaasti pihalle, Keijo veti selkää suoraksi ja vatsaa sisään. Isäntä valmistautui ottamaan vieraat vastaan, rintataskusta kampa ja sillä vielä viimeiset sutaisut päälaelle.

Kaisu ei soittanut ovikelloa, tuli vain sisään ja plussa-asteista huolimatta tuoksui pakkaselta. Se tuli halaamaan heti, kuraiset kengät jalassa ja kädessä sillä oli viinipullo. Niilo seisoi oviaukossa silmälaseissaan ja insinööritukassaan ja miniä yritti teeskennellä pulskaa odotuksen onnea, vaikka hiki valui otsalta korvan viertä kohti kaulaa.

Hyvää joulua, hyvää joulua, kaikki toivottelivat, Kaisu kierähti keittiöön ja katsoi oravansilmillään ruuat läpi, hyväksyi bataattilaatikon eikä tuntenut syyllisyyttä sen vaatimisesta. Niilo istui jäykästi sohvalle, kädet polvilla ja miniä näytti pahoittelevalta, kun lyllersi saman tien vessaan.

”Glögiä, vaimo!” huusi Keijo, joka kutsui minua vaimoksi yleensä vain ylempiarvoisten työtovereiden edessä. Miten se nyt poikaa noin arkasi, meidän poikaa? Kaisu kaiveli lääkekaapista buranan ja sanoi, että on ihan hirvee nälkä. En vastannut, näkihän se itsekin, että puuro on valmis, lipeäkala on valmis, vittu luumurahka on kuin tytisevä keko ruskeanvalkeaa univaahtoa halinallemaassa.

Keijo tuli keittiöstä hakemaan glögilaseja ja kaatoi kahteen kimmeltävän tilkan kossuviinaa. Miehille vain, miesten viinat. Minä kaadoin perästä itselleni ja Kaisulle myös, Keijo voisi pitää miehisistä etuoikeuksistaan kiinni niin lujasti kuin tahtoi, eukot tekivät keittiössä kuitenkin mitä huvitti. Elina-parka saisi siunattuun olotilaansa vain mehua, rasittuisi ja joutuisi varmaan vielä ajamaan kotiin.

”No niin, joululle”, sanoi Keijo juhlallisesti kuin parempikin pastori ja seisoi jalkaterät ulospäin sojottaen. Kaisulla oli krapula, sen oli vaikea niellä, kun se maistoi viinan. Elinan katse oli lempeä kuin kevään ensimmäisellä talitintinpoikasella, se oli pehmoinen kuin aurinkoon sulanut jäätelö ja varmasti kotioloissa aivan hirveä. Niilo oli äidin näkökulmasta mitäänsanomaton kotipoika, mutta ehkä omissa porukoissaan naisia kouriva mieskompensoija ja kännisovinisti.

Kaisu sai mantelin, koska Kaisu sai aina kaiken. Sanoin, että se saa toivoa, aikuisille nyt mitään lahjoja enää. Keijo oli silminnähden pettynyt, niin oli isä ja tytär samaa jalopuuta. Elina näytti tuskaiselta ja sanoin, että se voi mennä pikkumakuuhuoneeseen päiväunille. Odottaville äideille kannattaa aina olla lempeä, niin pääsee kaikki helpommalla. Se oli selvän huolissaan, että käyttäytyisi sopimattomasti, mutta kun toin sille vielä harmaan lampaanvillaviltin, jota ei koskaan käytetty sen kutitusominaisuuksien takia, se myöntyi ja helpottui.

Kaisu alkoi eloontua puuron jäljiltä. Ovi pamahti ja koira alkoi heti haukkua. Kalevi Sorsa ehti juosta olohuoneen ja keittiön läpi ennen kuin Aulis sai sen kiinni tassujen putsausta varten. Kaisu nappasi eläimen syleilyyn ja Aulis äidin. Jos joku meidän lapsistakin olikin ujo, Aulis se ei ollut. Se muiskautti pusun poskelle ja koitti kaikin keinoin peittää, että sillä ei ollut lahjaa kenellekään, ja että se ei ollut tainnut viime päivinä syödä muuta kuin riisiä. Köyhä hurmuri, Auervaaran perillisiä, kulkuri ja koira, mitä näitä nyt on.

Heti miltei samalla sähinällä sisään punki Eelikin. Pojat eivät olleet identtiset, mutta kaukaa katsottuna niin olisi voinut luulla. Eelillä oli mukana Sirke, niin kuin sillä joka tilaisuudessa oli tyttöystävä. Kolmen vuoden takaisista kuvista se ei enää muistanut nimiä. Sirkellä oli nenäkoru, tummaa huulipunaa ja tummat ajatukset. Se ei syönyt lihaa, minkä Eeli oli kertonut Facebookissa kaksi päivää sitten. Sirkeä varten olin ostanut paketin tofua, jonka oletin olevan paistettuna tarpeeksi lähellä kinkkua.

Sitten kaikki istuivat olohuoneen sohville odottamaan, paitsi Kaisu, joka edelleen mälväsi koiraa lattialla. Keijo naputti käsinojaa ja hikoili paitansa läpi. Niilon posket olivat kossunpunaiset, Eeli ja Aulis keskustelivat toisilleen ja toistensa ohi. Minä olin keittiössä, ei siksi, että mitään olisi tarvinnut tehdä, vain lähinnä siksi, että se kolo, joka universumissa minulla oli varattu, sattui sijaitsemaan aika tarkasti hellan ja tiskialtaan puolivälissä.

Kannoin pöydälle valmiiksi niitä ruokia, joiden pilaantuminen ei ollut kauhean nopeaa. Aura oli sanonut tulevansa kahdeksi, joten häntä saattoi odottaa paikalle noin neljältä. Joulupukki tulisi viideltä, ja siihen asti pitäisi saada joulun tunnelma pysymään. Ulkona pimeni jo, olohuoneessa joku keksi kynttilät ja jälkeläisistä kaksi tai kolme lähti viemään ulkotulia portille. Elina kömpi pikkumakuuhuoneesta ja kysyi, tarvitsenko apua. Annoin sille lasin vettä ja hymyn. Olohuoneen tunnelma oli samaan aikaan piinallinen ja uninen. Niin Kaisun kuin Keijonkin silmät lupsuivat, Sirke näytti murjottavalta ja pojat seurasivat tiukasti television tapahtumia.

Kuva: Vetatur Fumare/Flickr

Kuva: Vetatur Fumare/Flickr

15.38 ovikello soi. Aura ei ollut yhtä höveli kuin muut, ja odotti oven takana kunnes Keijo könysi avaamaan. Tiia oli sen sylissä, Miika ja Viljo tappelivat kovaäänisesti äitinsä selän takana. Tervetuloa joulu, lapset tekevät tunnelman. Aura ei hymyillyt, kuten ei hymyilisi koko iltana, tiesin sen jo nyt. Se oli vaativampi kuin Kaisu, mutta ei samanlaisella hyvällä tuurilla kuorrutetulla huolettomuudella varustettu. Aura tiesi ja tunsi sydämessään ansaitsevansa kaiken säälin, avun ja erityisesti rahan, jonka valtion laitokset, sukulaiset tai hyväntekeväisyysjärjestöt pusseistaan kaivoivat. Se hyppi raivoisana silmille kynnet ojossa, jos joku oli niin julkea, että edes etäisesti vihjaisi, etteivät Auran asiat niin huonosti olleet.

Toki sillä oli kolme lasta kahden eri miehen kanssa, ja toki oli kummankin sulhokkaan kohdalla aika pian synnytysarpien parannuttua käynyt selväksi, että isiksi asti ei näistä siittäjistä ollut. Molemmat kuitenkin maksoivat kiltisti minimääräiset elatusmaksunsa ja Aura kävi töissä. Tiian isä jopa toisinaan halusi nähdä tytärtään, ja pystyi tämän kanssa kommunikoimaan. Miikan ja Viljon isä oli vain numero tiliotteessa, mutta toisinaan parempi niin. Sukulaiset hätkähdyttivät poikia niin, että unohtivat riitansa. Kaisu oli jo iloisen tillintallin, kossupullo oli huvennut pöydällä odotuksen myötä.

Tervehdysten jälkeen tuolien jalat raapivat lattiaa. Aura suhtautui huonosti piilotellun vihamielisesti Elinaan, joka ilmeisesti jostain syystä oli tehnyt vääryyttä yksinhuoltajaäidille menemällä naimisiin tulevan lapsensa isän kanssa jo ennen kuin siittiö tunkeutui munasoluun. Viljolle ja Miikalle ei kelvannut mikään muu kuin lihapullat ja Aulis oli avoimen kateellinen siitä, että pikkupoikia ei pakotettu lastaamaan lautaselleen laatikoita, salaattia, rosollia tai kalasäilykkeitä. Kaisu alkoi ärtyä kossupäissään ja Keijo sotki ruokaa uudelle hienolle siniselle paidalleen. Keittiössä kostutin pyyhettä kraanan alla ja pyyhin Keijon rintamusta. Sen poskia poltteli, tunsin sen omalla iholla asti. Suurimmat rasvajäljet jäivät pyyhkeelle, ei se haittaa, äläs nyt, kerrankos sitä sotkee, kun on tällaista ruokaa.

Aura ja lapset jättivät likaiset astiat pöytään, mutta Eeli ja Aulis halusivat kerätä mammanpisteitä ja siirsivät likaiset astiat salin pöydältä tiskipöydälle. Kello nakutti kovaa vauhtia kohti viittä, pukkiaikaa, joululaulutaikaa. Viljo ja Miika riitelivät taas, poikia jännitti, saatoin kuulla perhosten paniikkiläpsytykset niiden vatsanahkojen läpi. Tiia oli liian pieni vielä tajuamaan, mutta Kaisukin vaikutti hermostuneelta. Nuori mies, pukeutuneena vanhaksi, pitäisi teeskennellä lasten takia, ettei muka tajuaisi, ottaa vastaan paketit, joista voisi tuntea läpi, että sisällä on villasukat, istua pukin luisevalle polvelle varovasti, ettei parta venyisi irti leuasta.

Kelmutin tarjoilulautasia vielä, kun ovikello soi. Viljon kasvoista valahti kaikki väri pois, Miika piiloutui äitinsä paidanhelman taa. Keijo meni avaamaan oven ja sitten ei ollenkaan möreä ”onkos täällä kilttejä lapsia?” Aikuisosasto istui hyväntahtoisen rasittuneena olohuoneessa, odottivat lähinnä, että maksettu varttitunti perinnenäytelmää loppuisi jo. Pukki oli siinä mielessä oikein lahjakas, että tajusi napata kuistille etukäteen siirretyn lahjasäkin mukaansa.

Viljo ja Miika lauloivat niin hiljaa, että kuului vain vaikertavaa pihinää. Pukki antoi taskusta marianneja, parta roikkui vinossa kapeilla poskilla. Keijo halusi kuvia, ensin lapset, sitten Kaisu, Aura, Elina, Auliskin hyppäsi pukin syliin. Keijo otti kuvat salamalla, ei tajunnut mitään valokuvauksesta, vaikka omisti liki tonnin järjestelmäkameran, keski-ikäisen ja keskituloisen pöyhkeilyä ostaa parasta, mitä rahalla sai.

Lahjat jaettiin, lapset lauloivat lisää. Minä sain kolme pakettia: Kaisulta, Eeliltä ja Niilolta. Viljo sai 33 ja Miika 27 pakettia. Tammikuussa Aura pyytäisi taas rahaa, että saisi pikavippivelat maksettua. Nyt se kuitenkin näytti tyytyväiseltä, uskoi tehneensä joulusta parhaan mahdollisen lapsilleen, jotka saivat kiukkukohtauksia lahjakasojensa keskellä, olisivat halunneet jo keskittyä kirjaan tai taistelurobottiin, mutta aikuiset hoputtivat ympärillä, lisää lisää, avaa vielä loputkin, katso täällä on vielä paketti, mitähän siitä paljastuu, ole nyt kiitollinen saatana, kun jotain sait äläkä kiukuttele. Ensi vuonna pukki tuo vain risuja. Aura karjui, lapset karjuivat, Tiiakin heräsi uniltaan ja itki pulleat kyyneleet pullavauvan poskillaan. Kaisu lähti huoneesta, Aulis koitti naurattaa Miikaa, joka parkui ja puristi dinosauruspehmolelua niin, että saumat pullottivat. Eeli supatteli rauhoittavasti Sirken korvaan, Sirken, joka oli saanut yhden paketin ja näytti siltä, että ei tiennyt, eikä varmasti oikeasti tiennytkään, mitään vastenmielisempää kuin lapset. Keijo katseli Niilon kanssa televisiota ja Elinan katseessa oli syvää pakokauhua, tämäkö nyt on sitä, tällaistako on elämä lasten kanssa.

Miika pyysi mummin syliin. Sillä oli aikuistenlasten kauluspaita ja liian tiukat farkut. Puolet paketeista oli vielä avaamatta. Aura oli lähtenyt syöttämään Tiiaa keittiöön ja komensi kiukkuisasti taaperoa, joka ei yhtään tajunnut, mitä oli meneillään. Viljo jutteli jo pehmolelulleen ja Elina koitti leikkiä sen kanssa. Sirke nyrpisteli edelleen, laihat hartiat luihusti ylhäällä, rintalasta kuopalla. Jos Eeli osaisi hetken olla yksin ja aloillaan, se ehkä ymmärtäisi, mitä naisiltaan halusi, mutta toistaiseksi sen ja Auliksen erottuminen oli tehnyt molemmista ihmissuhteiden joukkotuhoaseita. Eeli silitteli epävarmasti naisensa nukkaista käsivartta, yritti ääneti viestittää, että ei tämä aina ole tällaista, ei sitten ainakaan, kun meillä on lapsia. Sirke kuuli viestin ja nousi ylös, lähti ulos huoneesta, ehkä vessaan tai tupakalle.

Miika alkoi olla uninen ja raskas. Nousin ja kannoin sen meidän sänkyymme nukkumaan. Aura saisi aivoverenvuodon, jos tajuaisi, mitä mummi ja ukki tekivät viime yönä sängyssä, jossa hänen lapsensa nyt nukkui. Vilkaisin makuuhuoneen ikkunasta ulos ja pelästyin paikoilleni. Ikkunan takana oli edelleen joulupukin kolmeovinen amis-nissan. Takapenkillä heilui punainen lakki ja tekoparta, mutta myös Kaisun hunajaiseksi blondattu pitkä tukka.

Siellähän se, autossaan, astui meidän tytärtä, joulupukki.

Kesti aivan liian pitkään, että tajusin kääntää katseeni toisaalle. Istahdin sängynlaidalle, Keijon puolelle. Olohuoneessa joku oli laittanut soimaan joululaulut, tai ehkä televisiota tuli konsertti. Sirke ja Eeli sähisivät toisilleen Eelin ja Auliksen vanhassa huoneessa. Aura kiukutteli tyttärelleen ja tytär kiukutteli takaisin. Miehet pitivät miehenpuhetta, jota Elina teeskenteli seuraavansa. Kohta Keijo haluaisi lisää kinkkua ja pitäisi kattaa pöytä uusiksi, vaikka kellään ei ollut vielä uudestaan nälkä, paitsi ehkä Kaisulla.

Minä mietin ensi joulua. Jos lähtisi Keijon kanssa Andalusiaan. Tekisi andalusialaisista kaaleista kaalilaatikon, jonka maustaisi paikallisista juottosioista saadulla paksulla läskisellä pekonilla. Istuisi auringossa juomassa kanelisangriaa ja naureskelisi jälkikasvulle, joka nälkäisenä nykisi täällä pimeässä ja sateessa ovenkahvaa ja ihmettelisi, että missä ne mamma ja pappa oikein ovat.

Aura tuli makuuhuoneen ovensuuhun.

”Me laitettiin Elinan kanssa nyt uudestaan pöytä, kun vaarilla on taas nälkä.”

Aura näytti varovaiselta, piti sylissä Viljoa, joka oli ollut minun lisäkseni pöydässä ainut, joka piti rosollista.

”Siellä on vielä vähän mummi sitä sinun kalaa. Ajateltiin, että jos nyt ottaisit ekaksi, kun muuten olet niin paljon tehnyt.”

Toiselle lautaselle kaikki sitten ottivatkin vain omia lempiruokiaan: Viljo rosollia, kinkkua ja perunaa. Keijo kinkkua ja lipeäkalaa. Eeli söi kaikkea. Aulis perunaa ja lohta. Sirke tofua ja salaattia. Elina laatikoita. Niilo kinkkua ja lihapullia. Aura perunalaatikkoa, kinkkua ja lohta. Kaisu hiippaili happihyppelyltään takaisin paita ryppyisenä ja lastasi itselleen kinkkua ja lohta.

Minä otin vähän kaikkea myös, paitsi lipeäkalaa ja perunaa. Tiia tepsutti taaperojaloillaan ja toi minulle Fazerin sinisen suklaamakeisen. Miika heräsi ja pyyhki unenrähmät silmistään Auran paitaan. Televisio oli viimein pois päältä. Ulkona oli ihan pimeää ja Kaisu sytytti ruokapöytään kynttilän.

Yksitellen lapset lähtivät synkkyyteen, ajamaan kohti omia kotejaan. Keijo nukahti sohvalle, käsi suojelevasti pullottavalla vatsakummulla. Minä keräsin ruuat takaisin kaappiin, kaadoin pieneen kristallilasiin helmellisen konjakkia ja istuin keittiöjakkaralle, hellan viereen. Sammutin valot, ikkunassa oli punainen perinnepuinen kynttelikkö. Vastapäätä oli jääkaapinovi, joka oli räikeänä joulukorteista. Hyasintti tuoksui vielä pöydällä. Olin antanut itselleni lahjaksi rasiallisen Stockmannin kalliita joulukonvehteja. Sen muovikuori rapisi avautuessaan, uuni naksutteli hiljakseen viilentyessään raskaan päivän jälkeen, jääkaappi hurisi.

Suklaa suli kielellä, ensi yönä tulisi hyvin uni. Keijo kuorsasi hillitysti. Jos minulle on joku paikka tässä universumissa annettu, niin se on juuri tämä.