Kokeellinen arkeologi

Luovan Kirjoittamisen Verkkolehti 2016, Proosa

Hiidenkiuas Harjavallan Hiirijärvellä. Kuva: J Hokkanen/Wikipedia Commons

Hiidenkiuas Harjavallan Hiirijärvellä. Kuva: J Hokkanen/Wikipedia Commons

Teksti: Julietta S. Blumenthal

 

Potkin jäätä nakkilalaisesta hautaröykkiöstä ja laitoin roomalaisen ylimyssormukseni taskuun. Kaivauksella ei saanut käyttää koruja, koska niistä saattoi tarttua metallijäämiä laboratorioanalyyseihin. Sormukseni oli netistä tilattu pronssijäljitelmä ja maksanut 29,90 dollaria, mutta muistutti aikakaudesta, jonne kuuluisin.

Valitsin arkeologian oppiaineekseni uljas muinainen Rooma silmissä siintäen. Ja tänne olin päätynyt tonkimaan kivikirveitä ja savenpalasia. Parasta mitä tällä kenttäkaudella voisi tapahtua, olisi Virosta tuodun soljen tai ruotsalaisen lehmän luun löytäminen. Orjan työtä se olisi, ei sopinut kunnialliselle vapaalle roomalaiselle.

Pitäisi siis ottaa orja.

Pahus, sormus kilahti taskun reiästä vasten kivistä maata. Tyhjä metsä tuijotti minua: vähän puita, paljon hakkuuaukeaa. Kai täällä oli aina kytätty toisia. Hämärsi. Ei ihme, että näitä sithonien ja fennien surkeita seutuja halveksittiin Tacituksen muistiinpanoissa. Itse olisin kirjoittanut hänen asemassaan vielä ilkeämmin, tai en edes olisi lähtenyt Roomasta minnekään. Toista olisi kevätilta Tiberin rannalla.

Pihlajalehdon viimeiset palvojat kuulivat kilahduksen ja huolestuivat.

Roomalainen, kiirehti Heinä kertomaan toisille. Hän oli hukkunut kuusitoistavuotiaana kevätjäihin ja oli yhä lehdon nopeajalkaisin.

Miten se on mahdollista, että Roomasta? Jos se on juoni, Kristi epäili, muttei viitsinyt nousta. Käärmekuiskaajaksi syntynyt Kristi oli hiipunut nelikymppisenä reumaan ja nälkään, mutta tuonenlehdossa hän oli syönyt itsensä sitäkin muhkeammaksi.

Katsokaa itse! On sillä sormuksessa Rooman tunnukset, Heinä tiesi.

– Jos se on roomalainen, tiedätte, mitä pitää tehdä. Roomasta ei ole koskaan tullut meille mitään hyvää. Eikä tule, Rauni ilmoitti.

Rauni oli elänyt vanhaksi ja Odinin laki oli tehnyt hänestä tuonenlehdon mahtavimman vainajan. Tuonpuoleisessa sai käyttöönsä sen, mitä eläessään oli onnistunut maan päälle kätkemään. Millaiset määrät aarteita Raunilla oli!

En halunnut tietää nakkilalaisesta elämäntyylistä. En menneestä pronssikansasta sen enempää kuin nykyisistä tuulipukuisista. Jäät ryskyivät Kokemäenjoessa. Pronssikaudella täällä oli ollut merenranta. Se oli ennen kuin Ulvila ja sittemmin Pori nousivat väliin kuin pubiruusuiksi hinkuavat merenneidot.

Nakkilan K-Market Onnipekasta ei saanut lempioliivejani eikä viininlehtikääryleitä. Loukkaantuneena ladoin Pirkka-oliivit ja karjalanpiirakat kassahihnalle. Kassaneiti ei vilkaissutkaan minuun muoviripsiensä alta, kun valitin tarjonnasta. Paikalliset plebeijit hamstrasivat olutlaatikoita ja tarjousmakkaraa, ja nurisivat, että tukin kassajonon.

– Maksa kalju hinttari ripeemmin noi rehus.

Arkeologian opinnot eivät valitettavasti olleet muuttaneet minua Indiana Jonesiksi. Rakkaassa Alma Materissani, Turun yliopistossa, oli monenkirjavia tieteenaloja, ja siellä mittaillaan ihmisten markkina-arvoakin. Minun oli alhainen, eikä se johtunut kaljuudesta, koska olihan Kekkonenkin kalju.

Kassaneidissä häivähti sen verran sääliä, että sain ilmaiseksi muovikassin, jonka olin unohtanut laittaa hihnalle. Jotakin pitäisi keksiä, jotakin joka nostaisi minut tästä mitättömyydestä. Saisinpa jatko-opinnot joskus loppuun – ehkä sitten pääsisin Roomaankin. En ollut keksinyt mitään tieteellisesti pysäyttävää aihetta väitöskirjalle, ja röykkiöistä en kyllä sitä tekisi, vaikka professori siinä uskossa olikin. Opiskelukaverini Mikko sai juuri väitöstilaisuudessaan kovasti hehkutusta kokeellisen arkeologian tutkimuksistaan. Vähän taoskellut miekkoja. Pitäisi keksiä jotakin vastaavaa, tai siis parempaa.

Entä jos alkaisin elää kuin roomalainen patronus? Siinä olisi kokeellista arkeologiaa kerrakseen. Moista ei ollut Turussa tutkittu. Oliko missään?

Kuinka vähästä kaikki on kiinni. Jos olisin roomalainen patronus, markkina-arvoni olisi huippuluokkaa. Minua palvoisivat sekä naiset että varsinkin miehet, enkä koskaan enää puikkisi yksin baarista kotiin. Tieteellinen menestykseni avaisi ovia ulkomaisiin yliopistoihin esikuvana pidettäväksi, eikä Turun Linnankadun työvoimatoimistoon yrmittäväksi.

Mitään Rooman rappion aikoja en kyllä kokeilisi, sen verran minussa on selkärankaa. Tasavalta sen pitäisi olla, ei turmeltunut keisariaika. Suoraselkäinen kehityksen aika, jolloin jokaisella oli ylväytensä ja paikkansa. Toisesta yhteiskuntaluokasta ei otettu puolisoa, orjia ei noin vain vapauteltu, eikä viinillä läträtty.

Hikeä pukkasi otsalleni, kun mietin kaikkia patronuksen velvollisuuksia. Pitäisi ottaa matroonakin. Kai se onnistuisi, vaikka pidin enemmän miehistä, niin kuin jalon roomalaisen kuuluu. Onnipekan nurkalla kaksi tyttöä seisoskeli juomassa siideriä. Minkä ikäisiä ne olivat? Matroonan piti olla avioituessaan vähintään 12-vuotias. Noista en ollut varma.

– Tervehdys neidit. Minä olen Julius, ja mikäli olette patriisisäädystä, haluaisin tutustua tosimielellä, esittäydyin.

– Painu vittuun hyypiö. Ja voi vittujen kevät millä romulla se liikkuu, tytöt rähähtivät.

Vittu on minulle tuntematonta aluetta, mutta vanha Fiatini lähti kerrankin ensiyrittämällä käyntiin. Ajelin domukseen, jonka tiedekunta oli järjestänyt minulle.

Ehkä suurin piirtein tällaista olisikin edellä mainitussa vitussa; miesten miehelle toki epäkiinnostavassa paikassa. Kun merkittävä kokeellinen tutkimukseni valmistuisi, tiedekunnassa kaduttaisiin ja hävettäisiin, mihin minut oli tungettu. Tosin soluhuoneeni Turun Ylioppilaskylässä ei ollut ollut kummempi. Mutta nyt ajat olivat toiset, eikä tämmöinen yksiömörskä sopinut roomalaiselle patriisille. Mitä Tacitus olisikaan tästä kirjoittanut!

Selailin kännykkää. Mistä löytäisin sopivan matroonan? Kävin vain sellaisissa baareissa, joissa ei naisia tapaa. Googletin hetken ja kirjauduin Demi-lehden keskustelupalstalle. Laadin aivan asiallisen aloituksen, ”Kunnianarvoisa Patronus, 32, etsii 12 vuotta täyttänyttä vaimoa”, mutta hetken päästä sain bannit koko sivustolle.

Matroonan mukana olisi tullut myötäjäisiä, joita olisi voinut käyttää orjan ostoon. Siirryin tutkiskelemaan orjatarjontaa ja hakukone ajoi minut Iskuriin. Aiemmin olin pitänyt treffisivustoja säälittävien luusereiden kokoontumispaikkana, mutta nyt olin selkä gladiaattoriareenan seinää vasten.

Laadin selkeän ilmoituksen. Koska en ollut ostamassa orjaa, kutsuisin itseäni Patronukseksi, en Dominukseksi. ”Vaativa Patronus tahtoo roomalaiseen kotikuriin tottuneen miesorjan. Aiempi orjakokemus suotavaa. Ei kalliita orjia.”

Halukkaita tarjoutui monta. Karsin pois ne, jotka toivoivat koulutusta tai kovaa kuritusta. Eihän minulla ollut kokemusta sellaisesta. Todella harmi, etten ollut kasvanut kodissa, jossa olisi ollut orjia. Joutuisin patronuksen rooliin kylmiltään, joten orjan pitäisi tietää paikkansa.

”Tottelevainen orja ilmaisee nöyrän toiveensa palvella Vaativaa Patronusta.” Tämä kuulosti lupaavalta. Sitä paitsi sehän olisi vasta ensimmäinen orjani. Kun olisin menestynyt tieteen uranuurtaja, ottaisin lisää orjia. Viidestä kahteentoista oli tavallista ylimystaloudessa.

Orja hyppeli alas Helsingin bussista, mutta oli kotoisin Joensuusta.

– Hei! Ihan saman näköne kuin kuvassa, orja huuteli innokkaana.

– Miten sinä tervehdit herraasi, suutahdin.

– Ave Patronus Julius, orja korjasi.

Orjaa oli etukäteen ohjeistettu, että Nakkilan bussipysäkillä ei pitänyt polvistua. Se kuului tehdä vasta yksiössäni, joka oli Rooman maaperää.

Orjan viirusilmät tuikkivat, kun laitoin hänet pukeutumaan lyhyeen toogaan ja kiinnitin varmuuden vuoksi kaulapannan, kuten kaukaa viisas isäntä uuden orjan kanssa menetteli. Kai Satakunnan poliisilla oli parempaakin tekemistä kuin etsiskellä karanneita orjia.

– Mie en ole ennen kokeillutkaan kaulapantaloita, orja innostui.

Itse varoin näyttämästä innostusta, vaikka kerrankin tunsin onnistuneeni jossakin. Avasin viinipullon. Ottaisimme yhdet lasilliset vahvaa ja makeaa valkoviiniä. Kuivuus ja hapokkuus kuuluu myöhempään rappioon. Tasavallan aikana viiniä käytettiin vähän, eikä orjan kuuluisi juoda sitä ollenkaan. Tervetuliaismalja toisi kuitenkin jumalten suopeutta. Jupiter, Janus ja Vesta ainakin pitäisi lepyttää.

Yksiössä oli natiseva parisänky, mutta käskin orjan lattialle ja kiinnitin kaulapannan ketjulla pöydän jalkaan. Kipusin sänkyyni. Orja katseli minua kysyvästi. Käänsin selkäni. Liian monta suhteen alkua olin pilannut liialla innokkuudella. Nyt Patronuksena en tekisi sitä virhettä.

Aamulla kierrekorkkipullo oli tyhjä, vaikka itse olin juonut vain yhden lasilliseni. Luuliko orja, että täällä elettäisiin keisariaikaa? Sen verran piti ymmärtää, että tasavaltalainen orja ei ole oikeutettu juomaan viiniä ilman isännän lupaa. Pitäisi ruoskia orja. Osaisinko minä? Kaivoin kaapista kirpputorilta ostamani ratsupiiskan. Olin irrottanut siitä tarran ’Emmi loves Blacky’.

Käskin orjan nostaa toogansa helmaa, ja sen orja teki yllättävän tottelevaisesti. Huidoin ensin kevyemmin, ja sitten kovempaa. Viisitoista iskua. Orja ei näyttänyt yhtään kärsivältä, vaikka olin lyönyt mielestäni lujaa.

– Näin käy, jos ei tottele Patronustaan, sanoin.

– Siun orjallais on välillä tällainen pikku narttuhintin luonto. Silloin tarvitsee ruoskaa, orja myönsi.

Tämmöiseen en ollut osannut varautua. Miten työlääksi elämäni muuttuisi sitten, kun orjia tulisi lisää ja taloudessa häärisi tusinan verran narttuhinttejä?

– Orja on tuhmuudellaan ansainna enemmänkin ruoskaa, orja yritti.

Orjan ei kuulunut esittää toivomuksia isännälle, mutta olkoon. Mitäpä en tieteen vuoksi tekisi. Annoin vielä toiset viisitoista iskua ja komensin orjan Fiatiin.

Minua pelotti mennä kaivauspaikalle. Yöllä olin nähnyt unta, että se, joka tuntui tuijottavan minua, oli käynyt kimppuuni terävin hampain. Niitä oli tullut metsästä kokonainen kansa, ja ne olivat raadelleet minut.

Rämmimme läpi horsmaa orastavan hakkuuaukean. Palokärki lauloi – eikö sen pitänyt olla kuoleman enne? Selkäpiitäni hyysi. Aurinko kärvensi kaljuani. Pari vanhaa pihlajaa oli jätetty avohakkuussa pystyyn. Olin tarkastanut, että siitepölyanalyysin mukaan täällä oli pronssikaudella ollut paljon pihlajia.

– Ihan kuin joku taas tuijottaisi, sanoin orjalle.

– Ei täällä kyllä ole kettää. Onpa rumaksi kuunmaisemaksi nussittu harvesterilla koko mehtä, orja vastasi.

– Näitä röykkiöitä kutsutaan myös hiidenkiukaiksi. Niitä on rakennettu koko pronssikauden ja vieläpä rautakaudella. Niitä on luetteloitu yli 10 000. Suurin, ’Kuninkaanhauta’, on tuolla reilun parinkymmenen kilometrin päässä Paneliassa. Se on 37 metriä pitkä ja melkein neljä metriä korkea, luennoin orjalle, jotta saisin muuta miettimistä kuin tuijotuksen.

– Miten niihin on hauvattu, orja kyseli.

– Joissakin on ollut hautakammio sisässä, ja sinne on siis haudattu polttamaton ruumis. Mutta kun ruumiin poltto on taas tullut muotiin, joihinkin röykkiöihin on siroteltu muidenkin vainajien luutuhkaa. Ja sitten on uhrattu kaikenlaista, esimerkiksi hevosen hampaita.

– Kyl sie Patronus tiijät paljon. Onko niissä aarteita, orja kiinnostui.

– Yleensä ei mitään isompaa. Suomesta on löydetty kaikkiaan vain 180 pronssikauden pronssiesinettä.

– Ei ole etitty tarpeeksi, arveli orja.

– Eikä etsitä nyt. Evästauko, sanoin, ja kaivoin Onnipekan paperipussista karjalanpiirakoita.

– Hui kamala mitä miun mummoin olis sanonut näistä, orja murenteli kuivahtanutta piirakkaa.

Kristi hiipi lähemmäksi katsomaan, mitä söimme, ja pureskeli samalla tuonenlehdon kuivattuja marjoja.

– Mikä elukka tuommoisia ääniä tekköö? Ihan kuin joku söis jotakin kovaa. Mutta mittää ei kyllä näy, orja pohti.

– En minä kuule mitään, vastasin. Ei kai orjalla vain ollut päässään vikaa? Sekin vielä.

Orja vilkaisi minua oudosti, eikä sanonut kerrankaan mitään. Hätkähdin, kun kiviröykkiössä vilahti kyy.

Rauni alkoi laskea aarteitaan, kuten hän joka päivä teki. Siellä oli myös roomalaisten arvoesineitä. Eivät kai nuo himoinneet niitä!

Ja vielä väittävät, ettei käärinliinoissa ole taskuja, Rauni hymähti.

Mitä sinä metallilla teet? Se on vasta omaa, minkä on kerännyt vyötärölle, Kristi väitti.

Meillähän on tuonenlehdossa kaikkea, mitä tarvitsemme. Omistamisesta on vain riesaa, Heinä

huuteli.

– Nyt kuuluu ihme kilinätä. Kuin metallista tulis, orja sanoi.

En kuullut taaskaan mitään, enkä halunnut kuulla.

– Miul on suvussa selväkuuloisia, sano miun mummoin. Mutten mie vanhojen akkaloihe juttuihin usko. Ehkä jokin lintu pittää tuommoista ääntä. Mikä lie kolibri täällä etelässä, orja höpötti.

Orjahan kävi hermoille.

– Vois täältä muuten löytyä aarre, orja jatkoi.

Salakuuntelemassa piileskellyt Heinä juoksi läpi lehdon varoittamaan, että orja kuuli Raunin aarteiden äänen.

Pihlajat kahahtivat, vaikkei kevätauringossa käynyt tuulenvirettäkään. Tämän röykkiön läheisyydessä en pitänyt mistään oudosta. Nyökkäsin autoa kohti.

Otin kaulapannan orjalta ennen kuin menimme Harjavallan uimahalliin. Toki roomalaisella ylimyksellä kuuluu olla kylpylässä oma orja. Vain plebeijit käyttävät kylpylän orjia.

Harjavallan halli sai jotenkuten hyväksyntäni. Erilämpöisiä altaita oli monta. Tosin yksi allas oli niin lämmin, että se viittasi keisariaikojen rappioon. Tasavaltalainen suosii kylmempää ja karaisevampaa vettä. Häiritsi myös, että kylpylään oli samaan aikaan päästetty naisia, enkä saanut olla alasti, kuten kylpylässä kuuluisi.

Saunassa orja heitti löylyä.

– Tykkäsitkö sie Patronus niistä siankärsistä, joita mie siun reseptilläis tein? Vähän ne kyllä kärähti pinnalta, orja kysyi.

– Söinhän minä kolme, oikein hyviä olivat. Papukaijapaistia voisi myös kokeilla. Se oli Roomassa juhlaruoka.

– Maukkaampaa se olisi kuin siun jokapäiväinen roomalainen ohrakeitto tai se kauhee puuro. Mutta mistä myö saadaan kaija?

– Käydään Porissa lemmikkieläinkaupassa. Flamingoa sieltä ei taida saada. Sitäkin olisi kiva kokeilla.

– Niin olis, orja sanoi, ja mietti jotakin hetken aivan hiljaa. Sitten hän katsoa tapitti minua suoraan silmiin.

– Tiijätkö että siun kanssasi mie viihyn. Ollaan kuin vanha pari. Eikä miuta haittaa, ettet sie tunteistais puhu, etkä kauheasti viitsi kurittaakaan.

Aivan sopimatonta puhetta orjalta.

– Miksi tahdot olla minun kanssani, kysyin. Olinhan sentään tiedemies ja tahdoin tietää asioiden syyt, vaikka periaatteessa isäntä ei kysele orjalta mitään.

– Ennen mie olin pinnallinen. Mie mietin kumppanissa vaan ulkonäkköö ja menestystä. Siitä kun mie luovuin, niin nythän miulla on siun kanssais hyvä olla.

Mietin, ettei markkina-arvoni ollut sittenkään noussut. Oikea kumppani minulle oli… rimaansa laskenut orja.

En jaksanut kiinnittää orjalle kaulapantaa takaisin. Ei siitä pääsisi enää.

Taas olin nähnyt saman unen: teräviä hampaita, outo kansa. Tiesin jo, että se oli pronssikansa. Orja kömpi sängystä kahvinkeittoon. Orjan paikka ei tietenkään ollut sängyssä, mutta olin sallinut lipsua siitäkin säännöstä. Ja espressokeittimen olin ostanut, kun orja oli sitä kinunnut, vaikkei kahvi kuulunut roomalaiseen aamiaispöytään.

– Jos lähdettäisiin joksikin aikaa Turkuun, ehdotin.

Istuin keittokomeron nurkassa ja orjan olisi kuulunut seisoa, mutta hyväkäs notkui ikkunalaudalla.

– Minkä tähe? Juuri eilen mie hain postista sen metallinpaljastimen, jonka tilasin netistä viime viikolla. Kohta löytyy aarteita!

– Pitäisi syöttää paljon uutta kuvadataa tietokantaan. Se on läppärin kautta niin hidasta, keksin.

– Ei myö mihinkään lähetä, orja ilmoitti.

Itsepäinen orja olisi pitänyt ruoskia, mutten jaksanut ryhtyä kuritukseen. Starttasin Fiatia. Se ei millään olisi tahtonut lähteä käymään – kuin vanha sotaratsu olisi estellyt lähtemästä röykkiölle. Orja työnsi sen alamäkeen, ja vielä kerran kosla raksutti vauhtiin.

– Hyppää Kimmo äkkiä kyytiin. Ei voi jarruttaa, huusin.

Orja singahti autoon vauhdissa.

– Ihanaa kun sie Julius kutsut miuta nyt miun omalla nimelläin.

Olisi pitänyt korjata, että se tapahtui vahingossa, mutten halunnut torailla. Röykkiölle meno hirvitti niin, että kurinpalautusta oli lykättävä.

Palokärki tervehti meitä röykkiöllä. Työ oli edennyt orjan kanssa nopeasti. Olimme paikoittaneet joka kiven sijainnin, kuvanneet ja mitanneet kivet, ja latoneet ne väliaikaiseen kasaan. Pihlajat kukkivat ja kielot tuoksuivat niiden juurella. Valkoisia kuin hautajaiskukat.

Heimomme vanhat opettivat, että näille rannoille eksyneet roomalaiset on parasta tappaa kaikki. Rosvoavat. Tapetaan siis, Rauni ilmoitti.

Ei kai niin kauan, kun ne vain mittailevat kiviä. Eivät kivet meille tärkeitä ole, vaan pihlajat, Heinä vastusti.

No jos tapetaan varmuuden vuoksi, Kristi ehdotti.

Tapetaanko orjakin? Eihän se ole mukana omasta tahdostaan, Heinä muistutti.

Tuohon orjaan ei voi ainakaan luottaa, Kristi arvioi.

Ei jätetä ketään kielimään, Rauni päätti.

Miten ne kuolevat, Heinä kysyi?

Jos röykkiöstä siirrettyjen kivien kasa vielä kasvaisi, ei tarvitsisi paljoa avittaa, että se sortuisi niiden päälle. Röykkiöstä tulee niidenkin hauta, Kristi kuittasi.

Metallinpaljastin huusi kuin legioonan sotatorvi.

– Nyt myö pinotaan kaikki kivet tuolta röykkiöstä pois. Laitetaan tähän samaan pinoon, Kimmo näytti.

– Ei röykkiön järjestystä saa sekoittaa. Meidän pitää mitata ja kuvata kaikki kivet ennen kuin niitä siirrellään, vastustin.

– Kuulehan sie Julius järjen ääntä. Sama se, mihin noita murikoita heitellöö. Pian meillä on läjäpäin arvoesineitä.

– Ei me saada aarteita ottaa. Ne tutkitaan, analysoidaan ja viedään jonnekin museoon, vastustin.

– Kyllä ne ovat siun ja miun. Loppuu tämä kittuuttaminen. Nautitaan vähän elämästä. Reissataan vaikka sinne siun Roomaas.

Vaikka olisi pitänyt olla tinkimätön tasavaltalainen, Kimmon ehdotus houkutti. Roomaan? Nyt, eikä ehkä sitten joskus, tai ehkei koskaan. Ehkä tämä oli ainoa tilaisuuteni. Selkäpiissä hyyti taas, mutta hyytäköön. Ei ollut oikea hetki ajatella pelkuruuteni merkkejä.

– Tehhään tähän korkeampi kasa. Onpa noita kivilöitä vaan paljon. Ja sitten myö mennään tuonne kuopan pohjalle lapijoimaan, Kimmo määräsi.

Kapusin alemmas ja kaivoin syvemmälle siitä, mistä Kimmo näytti. Hätäisesti kasattu kivikasa korkealla yläpuolellamme loi kumman teräväntumman varjon kuoppaan.

Tiberin rantojen kevät! Pian!