Kliseistä kohtuulliseen tuoreuteen

Luovan Kirjoittamisen Verkkolehti 2016, Lehtijutut

Kuva: Tom Newby/Flickr

Kuva: Tom Newby/Flickr

 

Teksti: Ritva-Kaarina Merilä

 

Luovan kirjoittamisen lyriikkakurssien yksi merkittävä saanto oli niin kutsuttu tuore ilmaisu. Aloin tarkkailla peruskurssin jälkeen sanavalintojani ja ilmaisuani yleensä juuri tältä kannalta. Huomasin, että olin käyttänyt arkisia sanoja ja sanontoja ikään kuin luontevana perimätietona, mutta joitten kliseemäisyys ja tyylittömyys olivat minulle yllättävä havainto.

 

Tunnistanko kliseen

Kliseisen sanonnan tunnistaminen on ollut minulle vaikeata. Olen tarvinnut siihen aikaa ja harjoitusta ja huomaan vieläkin, kuinka helposti ne vilahtavat tekstiin. Jotkut niistä ovat syntyneet piristämään latteaa puhetta ensin riemastuttavina oivalluksina, mutta loppuun käytettyinä tulleet mauttomiksi sanonnoiksi. Jotkut toiset ovat syntyneet vaivihkaa ilman kummempia rummunpäristyksiä ja ovat sitten jääneet käyttöön eräänlaisina virallisina ilmaisuina, joitten kelvollisuutta ei tule edes epäilleeksi. Kun uutisissa kerrotaan, että pienemmissä kyläkaupoissa on ollut aika rumba, kun on jouduttu myymään eioota ja sen jälkeen laitettu lappu luukulle, en tiedä, pitäisikö itkeä vai nauraa.

Vaikka herättelijänä oli nimenomaan lyriikan kurssien opettaja Tommi Parkko, halu kliseitten tunnistamiseen ja välttämiseen on vaikuttanut kaikkeen kirjoittamiseeni. Runoja kirjoitan harvoin, joten vaikutus on kohdistunut erityisesti proosaan. Yritän siinäkin hakea uutta ja raikasta kuvausta, vaikka kovin pitkälle meneviä erikoisuuksiakaan en kyllä tavoittele. Olen ottanut todesta Tommi Parkon painotuksen tuttuuden vaatimuksesta: Sekä proosassa että runossa pitää olla jotakin lukijalle tuttua, jotta hän pääsee mukaan ja saa otteen tekstistä. Ääritapauksessa tämä tuttu osuus saattaa olla joku kliseekin.

Mutta missä kulkee ero vaikuttavan ja tuoreen kielen ja liiallisuuksiin menevän, erikoisista ilmaisuista pinkeän tekstin välillä? Ja missä vaiheessa tämän päivän tuore ilmaisu on huomenna klisee? Puolustan mieluusti yllättäviä otsikkoja ja teosten nimiä. Ne voivat toimia lukemisen kiihottajina, mutta joku raja lienee niissäkin.

Proosatekstini, mutta myös harvat runoni ovat hieman tavanomaista ja raporttimaista ilmaisua. Haluan uskoa, että se johtuu pääasiallisesti vaatimattomasta kirjoittajakokemuksestani, eikä mahdollisesta lahjattomuudestani. Myönnän, että olen vähitellen pääsemässä eroon todella pahoista ja vanhoista kliseistä, mutta uutta omaa linjaa en ole vielä löytänyt.  Kirjoitan ehkä liian kurinalaisesti ja liian vähän. Kursseilla olen huomannut, että sekä suomen kielen ja kirjallisuuden opiskelijat, että ne, joitten työssä suomen kielellä on merkittävä osuus, ovat herkkiä löytämään ilmavia ja vaikuttavia kuvauksia. Kliseisesti arvioiden: Harjoitus tekee mestarin ilmeisesti tässäkin asiassa.

 

Ratkaisenko miten, jos tiedän mitä

Raportinomaista kirjoittamista voisi hillitä proosankin puolella muistuttamalla itseään eräästä runoilmaisun tiivistyksestä: Miten on merkityksellisempää kuin mitä. Lukija ei välttämättä tunnista, mikä yksittäinen asia runoilijaa hiertää, mutta hän voi kokea tunnelman. Ehkä se palauttaa mieleen omia tunnelmia ja niiden taustalla olevia kokemuksia, ja runosta tulee lukijalle kiinnostava, elämyksellinen ja henkilökohtainen. Vaikka proosatekstin tärkein komponentti on mitä, kukaan ei innostu sitä lukemaan, ellei kerronta pysty luomaan kiinnostusta. Kursseilla olemme oppineet, että se koskee jopa tietokirjoittamista. Siinä persoonaton asiasisältö pitäisi muotoilla niin, että se herättää lukijassa uteliaisuutta ja saa hänet lukemaan.

Aineopintoihin kuuluvan lyriikan kurssin päätteeksi halusin testata, miten maallikkorunoilijalle onnistuu siirtyminen mitä -tilasta miten -tilaan ja ilman kliseitä. Ja voisiko tuo miten -tila antaa lukijalle vaikuttaviakin henkilökohtaisia elämyksiä.

menin ulos

Tässä olen selkeästi sanonut, mitä tein. En kerro kuitenkaan sitä, miksi menin ulos, miten menin ulos tai miltä se tuntui. Lukijan tämä ilmaisu jättänee aika lailla neutraaliin tilaan, olipa lause sitten osa runoa tai novellia.  Mieleen tuskin tulee omia menemisiä tai niistä johtuneita tuntemuksia, saati arveluja kirjoittajan mahdollisista tuntemuksista. Jos lukijan päässä jokin ajatus pyörähtääkin, se on ehkä vain persoonamuodon toteaminen.

painoin oven kiinni takanani

tai

avasin oven pihalle

Ensimmäisessä tapauksessa kyseessä on ilmiselvästi lähtö pois jostain ja jonkun asian jättäminen taakse. Lisää väriä tulee, jos peräti paiskasin oven kiinni. On myös mahdollista, että painoin oven kiinni hiljaa ja varovasti, jotta sisällä olijat eivät häiriintyisi tai kuulisi lähtöäni.  Ehkäpä sittenkin suljin oven määrätietoisesti ja rauhallisesti tietäen tarkkaan, että tässä sitä nyt mennään omin ehdoin.

Jälkimmäisessä tapauksessa pontimena ulosmenoon on joku positiivinen asia, joka antaa hengitysilmaa ja valoa. Siirryn uuteen, haluan nähdä ja kokea uutta. On tietysti mahdollista, että minulla on pieni, sievä ja turvallinen piha, jonne menen istuksimaan ja nauttimaan kesäpäivän lämmöstä. Ei siis puhettakaan siirtymisestä mihinkään uuteen, vaan nauttimisesta vanhasta ja tutusta.

Olipa ilmaisun muutos kumpi tahansa, pieni lisätieto kiihottaa. Miksi, miten? Lukija alkaa kiinnostua tapahtumasta ja odottaa kohta kuulevansa, mitä sitten seuraa.

 

Jännitystä, arvoitusta, tunnelatausta

Jatkan kehittelyä uteliaana:

saranat kirskahtivat hyvästiksi

tai

aronian taakse sujahtava polku

 hohti lämpöä

 

Personifikaatiolla on jännittävä vaikutus. Kun antaa jonkun ei-persoonan ilmaista jotain inhimillistä, ilmaisuun tulee voimakas tunnelataus.  Ikään kuin elämys olisi niin vahva, että jopa materiaali aistii sen.  Tässä lukija ei enää tulkitse tapahtumaa menemiseksi ulos tai mieti sen kirjoittajalle aiheuttamia tuntoja.

Syntyneet kuvitteelliset havainnot siirtävät ajatukset johonkin yleisempään totuuteen; syrjäytymiseen, luopumiseen, onnen tai seikkailun odotukseen. Siis niihin tunteisiin, joita lukija on kokenut itsekin. Kirskuvien saranoiden uhri saa osakseen myötätuntoa ja ymmärrystä, vaikka häntä ei olisi olemassakaan. Lämpöä hohtava polku houkuttaa lukijaa itseään.

nilkat itkevät vuosien untuvapainoja

                                            kainalot jäätynyttä hikeä

tai

pyöreiksi muruiksi eletty hiekka

                                            pienokaisten kiitorata

Tässä proosa väistyy ja antaa tilaa runolle. Tuoreet ilmaisut, joita voi syntyä esimerkiksi yhdistelemällä toisilleen vastakkaisia tai ristiriitaisia ominaisuuksia, saattavat pitää sisällään yllättävän paljon erilaisia merkityksiä. Luulen lisäksi, että niiden tulkinta riippuu paljon kontekstista. Sallin itselleni rakentaa edelliset säkeet vahvasti kokeilumielessä tavoitteena antaa uutta ilmettä sekä raskaalle että iloiselle menemiselle.

Ensimmäiset säkeet voisi tulkita pettyneeksi poistumiseksi vuosia kestäneestä parisuhteesta. Rakkaus on ollut sitovaa, mutta siinä on ollut lämpöä ja pehmeyttä. Molemmat puolet aiheuttavat kovaa kaipausta. Jopa raataminen yhteisen hyvän eteen on ollut antoisaa. Nyt sekin on loppu.

Myönteisemmässä vaihtoehdossa lähdetään tutusta ympäristöstä vahvana ja luottavaisena uusiin haasteisiin. Kodin hiekkatietä ovat kävelleet jo useammat sukupolvet. Toiset ovat jääneet aloilleen ja rakentavat yhä kantavampaa ja sileämpää tietä, toiset lähtevät rohkeina ja taustansa kannustamina kohti uusia seikkailuja.

Vaikka olen kirjoittanut nämä viimeiset menemisen kuvaukset tarkoituksenani kertoa niissä tiettyjä asioita, lukija ei välttämättä näe niitä ihan samalla tavalla. Kokemukset, tuntemukset ja kielikuvien hahmottamiset ovat henkilökohtaisia. Runo koskettaa lukijaa vain niitten kautta. Mahdollisesti se ei kosketa lukijaa lainkaan. Itse en välitä näin monimutkaisista ja symbolisista runoista. Jokunen onnistunut kielikuva, joka erottuu tekstistä, antaa mielestäni enemmän pohdittavaa kuin runo, joka on niitä täynnä. Siinä on ehkä se hakemani raja tuoreen ja toisaalta liian erikoisen runon välillä.

 

Klisee proosassa on osa ajankuvaa

Kliseitten välttäminen tai tuoreitten ilmaisujen käyttö proosassa ei ole kovin yksiselitteistä. Lehtiuutisessa tai tietovälitteisessä esseessä kliseitten käyttö on tietysti ymmärrettävää, koska kirjoittaja tulkitsee ne lukijalle tutuiksi, ja ne voivat tehdä kirjoituksen omaksuttavammaksi. Vähitellen lehmänkaupat ja iltalypsyt katoavat, kun olosuhteet muuttuvat, ja ne korvataan uuteen aikaan sopivammilla sanonnoilla. Oleellisinta lieneekin kliseitten kontekstin mukainen valinta. Esimerkiksi ikäviä uutisia ei pitäisi kuvata huvittavilla tai rennoilla kliseillä. Vakavan liikenneonnettomuuden uutisointi otsakkeella ”Pelti kolisi taas Rantakadulla”, on aliarvioivaa sekä lukijan että uutisoitavan tapahtuman suhteen.

”Rumba on nelijakoista, pehmeää ja seesteistä” kertoo tanssi.net. Tällä sanalla on kuitenkin ruvettu kuvaamaan yltiökiireistä ja jatkuvaa, sekavaa tilannetta. Oliko sanan ensimmäisen soveltajan tarkoituksena olla hauskalla tavalla ironinen, vai tuliko hänelle ajatusvirhe? Pienten kyläkauppojen rumba ei siis välttämättä tarkoita tavaran puutteen aiheuttamaa kaaosta, asiakkaitten juoksentelua sisään ja ulos ja jatkuvaa kyselyä siitä, milloin sitä tiettyä tavaraa oikein tulee, vaan leppoisaa oloa asiakkaitten kanssa ilman kaupantekopaineita? Mainitun pikku-uutisen näkisinkin mieluiten kirjoitettuna selkosuomella: ”Keskusliikkeillä on ollut vaikeuksia toimittaa tavaraa. Siitä ovat kärsineet erityisesti pienemmät kyläkaupat, joista osa on jo joutunut sulkemaan ovensa.”  Mieleni teki löytää tälle uutiselle joku raikas ja uudenlainen kuvaus, mutta ankea asiasisältö ei siihen innostanut.

Ymmärrän, että kaunokirjallisessa proosassa ajankuvaa rakennetaan usein kliseiden avulla upottamalla niitä dialogeihin ja sitaatteihin. Tarinan kuljetus ja miljöön kuvailu voisi tapahtua tuoreilla, lukijan aisteja herättelevillä ilmaisuilla. Minä ainakin nautin sellaisen tekstin lukemisesta.

 

* * *

Mitä-tilasta miten-tilaan johtavat säkeet ovat omiani, kuten myös Tommi Parkon lyriikan peruskurssilla kirjoittamani runot Hukassa ja kliseinen Ikuinen rakkaus.

 

Hukassa

ei ole helppoa olla hukassa

kadota kaavaan

tungettuna avoimelle aukiolle

harhailemassa katottomalla kujalla

kompassi kotona, kartta katveessa

en pääse sanomaan, se on täällä!

 

Ikuinen rakkaus

Runoratsuni kiidä, valkoinen.

Vie minut taakse tähtien

luo Linnunradan kaukaisen.

Ikuinen rakkaus nuoruuden

mua kantaa näin yli vuosien

taas lempiä saan sua suudellen.

 

www.kielitoimistonsanakirja.fi