Kitara ja käymisastia

Luovan Kirjoittamisen Verkkolehti 2016, Proosa

Kuva: BitterScripts/Flickr

Kuva: BitterScripts/Flickr

Teksti: Aleksi Kauppinen

Teksti julkaistaan luovan kirjoittamisen vuoden 2016 antologiassa.

 

Aloin harrastamaan mittaamista. Ajatus siitä, kuinka monenlaisia asioita olikaan mahdollista mitata, kihelmöi minua. Olin vasta katsonut dokumenttielokuvan mittayksiköiden historiasta ja metrit ja minuutit pyörivät mielessäni. Kaikella näytti olevan alkunsa ja loppunsa. Niiden välisen etäisyyden mittaamiseen ihminen oli sitten aikojen saatossa kehittänyt lukemattomia välineitä ja vakioita. Enää emme mitanneet matkaa kuninkaiden käsivarsilla. Mittayksiköt olivat sidottu atomeihin ja elektronien liikkeisiin – ihmisen ulottumattomiin. Koko maailma näytti olevan mitattavissa, mutta sitten koitti perjantai.

Perjantaita oli odotettu, koska Keltaisella talolla eli Keltsillä järjestettiin sidontabileet.

Ilta oli mennyt mainiosti ja se jatkui edelleen, vaikka ei meitä montaa enää ollut. Saarakin oli lähtenyt, koska oli töitä. Samaan aikaan, kun Saara nousi seiskalta kotonaan kahvinkeittoon, me tanssittiin Eeron kanssa Keltsin pöydillä Samuli Edelmania Ja kaikki tahtoo. Tuon kappaleen ajaksi tytöt lopettivat tanssimisen. En tiedä vieläkään miksi.

Montakohan tuntia tanssimme, en tiedä sitäkään. Tiedän, että kello alkoi lähestyä yhdeksää eli kaupasta saisi pian jälleen kaljaa. Meitä oli Juuli, Kaisla, Kaisa ja Saila, minä ja Eero. Kaikki olivat pukeutuneet, koska ilta oli tosiaan alkanut BDSM-kinkybileillä. Mulla oli lisäksi kitara ja Eerolla valkoinen käymisastia.

Kaupalle käveli Keltsiltä nopeasti. Sieltä se Saarakin löytyi. Taidettiin me vähän meluta, mutta Saara suhtautui meihin hymyillen.

Ostettiin kaljat ja Saaran nyhtämät kanat. Suurin osa tyytyi pelkkään koipeen, mutta Juuli osti kokonaisen kanan; kai sillä oli nälkä, kun oltiin kuitenkin tanssittu läpi yön. Helmikuu tervehti meitä auringolla. Hämeenkatu näytti pitkältä ja se kylpi uudessa päivässä, mutta meille kaikki oli vielä eilistä. Lähdimme kohti Alepubia, koska Juulin haave oli mennä aamuysiltä Alepubiin kaljalle ”silleen et ei oo menny siin välissä nukkumaan”. Juulin haave oli lähellä.

Alepubissa oli yllättävän paljon jengiä, suurin osa ihan hyvin pukeutunutta vanhempaa väkeä. Minä nuokahdin muutaman kerran, mutta kaksi olutta luulen juoneeni. Kaisla ja Kaisa lähtivät  kotiin, kai niillä oli sitten parempaa tekemistä. Juuli, Eero, Saila ja minä päätimme lähteä Toimistoon – Turun ehkä toiseksi halvimpaan kapakkaan Alepubin jälkeen.

Sitä ennen piti kuitenkin pysähtyä Aurajoen rantaan. Juuli oli toivonut, että soitettaisiin jotain ja että hän saisi tanssia. Eero otti kitaran, minä käymisastian.

 

Vedettiin oma sovitus Bob Dylanin biisistä One More Cup of Coffee. Meidän sovituksen nimi oli Kahvia. Jokivarren kadulla ei moni ihminen pystynyt pitämään pokkaa, kun kuulivat meidän soiton; Juulikin vielä tanssi siinä niin iloisesti. Eihän meille kukaan mitään kolikoita heittänyt, kun ei meillä ollut edes kippoa mihin heittää, mutta onneksi Juuli kävi hakemassa meille kahvit; oltiin kuitenkin hoilattu luoja tietää kuinka kauan meidän Bob Dylan –sovitusta. Muistan varmaan vielä sanatkin.

Kahvia

edes yksi kuppi kahvia

en ole saanut

edes yhtä kuppia kahvia

 

Jokivarsi kylpi valossa. Kahvi maistui aivan sika hyvältä. Toimisto oli mäen päällä. Toimistossa Juuli sanoi, että Saara pääsee kohta töistä ja että hän liittyy meidän seuraan. Kohta Saara tulikin. Vaikka Saara oli käynyt välissä nukkumassa ja vieläpä töissä, hän oli yllättävän samalla taajuudella meidän kanssa. Hän tilasi kaljan niin kuin me muutkin.

Toimistossa meidän ympärillä pyöri huomattavasti enemmän sakkia kuin Alepubissa. Tuohon aikaan päivästä näki ihmisiä, joita ei muuten näkisi. Näille ihmisille oli aivan normaalia tulla juomaan kalja jos toinenkin lähikapakkaan puolenpäivän aikaan. Toisaalta, ei me oltu yhtään sen parempia. Toisaalta, eivät hekään olleet yhtään sen huonompia.

Saila sanoi, että sillä on tapaaminen Kop-kolmiolla neljältä. Vaikka Saila ei puhunut paljon, Saila oli aina messissä. Lähdimme porukalla matkaan.

Keskustassa oli paljon väkeä. Me istutaan Eeron kanssa Kop-kolmion katokseen ulko-ovien viereen ja alettiin vetää biisejä. Juuli alkoi tanssia. Laitettiin oikein kitarakotelokin kolikoille. Joku tuli saman tien antamaan hyvän saaliin. Lapin kesä toimi talvellakin. Muutama punkkari kävi myös siinä joraamassa ja joku huonosti suomea puhuva juoponoloinen kaveri tarjosi avaamatonta Jeltsin-pulloa.

Jotkut nuoret pojat kävi heittää meille hiluja. Taidettiin vetää Kurjuuden kuningasta. Mä kiitin laulun välistä ja huikkasin, että: ”Se menee sitten viinaan.” Vitsihän se tietty oli, kyllä yläasteikäiset pojat sen ymmärsivät ja heitä nauratti. Kokivat varmaan, että kerrankin joku aikuinen osasi vitsailla nuorten kanssa. Hyvä vitsi se oli myös siksi, että eihän me mitään viinapulloa edes olisi saatu; hyvä kun saatiin rahat yhteen olueen.

Kop-kolmiolla Saila jätti meidän seurueen ja Sini liittyi puolestaan seuraan. Saara törmäsi sattumalta veljeensä ja esitteli meidätkin: ”Ne on nuo kaksi tuolla. Ne tulee olee mun hääbändi.” En nähnyt veljen ilmettä, koska olin keskittynyt kaatamaan Jeltsiniä Eeron suuhun. En halunnut, että soitto katkeaisi pienen tankkauksen vuoksi. Eero ja meikä, kaksi tyylikkäästi mustaan pukeutunutta nuorta komeaa miestä, soittamassa kitaraa ja valkoista käymisastiaa, Kurjuuden kuningasta ties kuinka monetta kerta. Ei ihme, että tytöt katosivat vaateostoksille.

Mulla karkasi välillä vähän sellaiseen laulujen välistä huuteluun, mutta en usko, että ihmiset siitä pahastuivat. Mut joo, itseäkin ärsyttää kaikenmaailman julistajat ja saarnamiehet, niin pitäisi sitten itsekin osata pitää päänsä kiinni. Onneksi paikkailtiin tilannetta Apinaorkesterilla. Ihmisiä alkoi taas hymyilyttää. Juuli, Saara ja Sini tuli takaisin ja Eero puhui ekaa kertaa pitkään aikaan. Se sanoi: ”Ei enää.” Johtopäätöksenä päätimme lähteä Whiskybaariin.

 

Whiskybaarissa Eero osoitti ensimmäisiä nuokkumisen merkkejä. Mä annoin pienen ryhdinkorjausiskun joka kerta kun niin meinasi käydä. Juotiin lasit vettä ekaa kertaa koko seikkailun aikana.

Juuli hävisi johonkin. Kun se tuli takaisin, sen meikit oli levinnyt. Se sanoi, että oli itkenyt, mutta että se oli ollut puhdistavaa. Kohta Juuli katosi taas. Me puhuttiin Saaran ja Sinin kanssa miehistä ja naisista ja Eero sai pieniä iskuja tasaisin ajoin. Vaikka mulla pysyi silmät auki, valot ei meinannut pysyä päällä. Minä sanoin: ”Miksi haluat, että minä haluan?”, johon Eero komppasi nostamatta päätään liian pystyyn: ”Mikä siinä tuntuu niin, että tuntuu?” Sini liittyi keskusteluun sanoin: ”Älkää nyt paiskoko!”

Siitä Saara sanoi minulle: ”Aleksi, yleensä mä ymmärrän mistä sä puhut, mut nyt mä en pysy ollenkaan kärryillä.” Se oli pysäyttävä hetki. Saara oli oikeassa. Yleensä hän ymmärsi. Kuinka hienoa se onkaan, että ihmiset ymmärtävät toisiaan. Joskus sitä tulee elämässä vastaan ihmisiä, jotka vain puhuu ja puhuu, mutta ei siitä saa mitään selvää. Minä olin nyt yksi heistä. Ehkä se vesilasi oli ihan hyvä päätös. Yritin saada itseeni tolkkua ja onnistuin siinä. Eerokin virkistyi. ”Vihdoinko me päästiin asiaan!” Eero huudahti ja hänen silmänsä kirkastuivat. Tajuttiin, että Juuli ei tuu enää takaisin, että sen piti vaan lähteä. Me päätimme lähteä Pelimieheen laulamaan karaokea. Matkalla soitettiin Hengaillaan kävelykadulla.

Pelimies oli jännä paikka, koska sen omistajat olivat aasialaisia ja asiakkaat rasisteja, mutta siellä se toimi. Karaokesta mä en ollut koskaan välittänyt, koska siinä voi olla hyvä ainoastaan, jos on tarpeeksi huono. Vedettiin Saaran kanssa Päivänsäde ja menninkäinen tosi nätisti, eikä kukaan taputtanut. Eeron kanssa vedettiin Kotkanpoikia ilman siipii todella kypsästi ja nöyrästi, eikä mitään. Onneksi sit lopuksi päätettiin vetää vielä Sirkesalon Naispaholainen kolmestaan. Sini otti videota ja piti Whatsappilla muut ajan tasalla. En sitten tiedä johtuiko se meidän tanssiliikkeistä vai mistä, mutta Naispaholainen sai raikuvat aplodit. Ehkä olin ymmärtänyt karaoke-ihmiset väärin.

 

Saara keksi, että ketjua ei saa katkaista. Me oltiin Eeron kanssa oltu alusta asti pystyssä, mutta muuten meidän seurue oli kasvanut ja pienentynyt sitä mukaa kuin ihmisiä oli tullut ja mennyt; koko ajan se oli kuitenkin pysynyt hengissä. Me lähdettiin Kukaan, josta tuli meidän seikkailun viimeinen etappi. Ovella järjestyksenvartija ei näyttänyt ihmettelevän Eeron käymisastiaa, vaan sanoi tuttavallisesti: ”Sen voi jättää sitten tuohon niin minä pidän siitä huolen.” Aivan kuin heillä olisi ollut oma nurkkaus käymisastioille.

Kun vihdoin päätettiin lähteä nukkumaan, Kaisla ja Rebekka tulivat Kukaan. Sini jäi jatkamaan niiden kanssa sitä, mikä me oltiin aloitettu puolitoista vuorokautta sitten.

Kun seuraavana päivänä heräsin, säikähdin käsivarteen ilmestynyttä neliön muotoista kuviota. Luulin hetken, että olin ottanut tatuoinnin. Se olisi ollutkin mahtavaa: tatuoida punaisella värillä ristinollapeli käsivarteen. Pelissä ei sitä paitsi näyttänyt olevan mitään tolkkua. Ympyrä oli saanut kolmen suoran ja niin on ristikin.

Toinen juttu oli se, että en löytänyt boksereitani. Ne eivät olleet jalassa, eivät peiton mutkassa eivätkä lattialla läjässä muiden vaatteiden joukossa. Etsin ja etsin enkä löytänyt. Päätin sitten viettää koko päivän ilman. Hain keittiöstä työkalupakista mittanauhan. Ajattelin, että tänään mittailen itseäni. Kuinka monipuolinen harrastus, tuumasin jälleen. Ja pitihän sitä päästä takaisin kiinni arkeen.