Kirjoituspiiloissa

Luovan Kirjoittamisen Verkkolehti 2015, Proosa

Kuva: Momo/Flickr

Kuva: Momo/Flickr

On olemassa paikkoja, joissa kirjoittaminen sujuu. Sitten on niitä paikkoja, joissa se on ihanaa. Mutta entä jos löytyisikin mitä ihanteellisin kirjoituspaikka, jonka saisit luoda alusta loppuun itse? Sellainen, joka olisi paras kuviteltavissa oleva kirjoitustila. Sellainen, jossa kirjoittamisen edellytykset olisivat parhaat mahdolliset. Saisit valita kaiken, mitä tuossa paikassa olisi, mitä siellä tapahtuisi, miltä siellä näyttäisi, mitä kuuluisi ja miltä siellä tuntuisi olla. Saisit itse luoda itsellesi tilan, jossa luomisen mahdollisuudet hipoisivat utopiaa. Millainen se paikka olisi?

Luovan kirjoittamisen aineopintonsa aloittanut ryhmä vastasi kysymykseen, ja syntyi joukko enemmän ja vähemmän fiktiivisiä kirjoituspiiloja, joissa pääsisimme olemaan kirjoittajina parhaimmillamme.

(Tekstit on koonnut ja alkusanat kirjoittanut: Linda Skogström)

 

Ikkunalaudalla

Istun salissa niin leveällä ikkunalaudalla, että minunkin kokoiseni on pieni. Sade ropisee ikkunan suuriin ruutuihin. En tunne niskakipua tai huonoa ryhtiä. Kankuista ei tule tuntien istumisen jälkeen litteitä ja elottomia. Kirjoitan käsin, käteni jaksaa, ja käsialastani tulee hyvä mieli. Mustasta kynästäni tulee aina pehmeää ja tarkkaa jälkeä.   Minulla on jokaisella ikkunalaudalla muhkeita tyynyjä, jotka ovat joinakin päivinä sinisiä ja joinakin päivinä vitivalkoisia, ja ne vitivalkoiset pysyvät vitivalkoisina, vaikka joisin välillä appelsiinimehua ohi suuni. Pidän parasta tyynyä aina selän takana, yhtä polvien alla ja joskus yksi putoaa salin lattialle, mutta se saa jäädä siihen, koska minä kirjoitan nyt.

Salin toisessa päässä on flyygeli, jota soittaa mies. Mies on joinakin päivinä harmaa, joinakin päivinä musta. Hän osaa soittaa juuri sellaista pianomusiikkia kuin juuri sillä hetkellä kaipaan. Joskus hän laulaa rauhallisesti. Me emme keskustele, mutta hän kyllä tietää, että minä nautin hänen musiikistaan. Joinakin hetkinä hän yllättää, ja tuo minulle ihanaa kahvia ja antaa suukon otsalle. Jouluaattona hänellä oli mukanaan kaksirivinen kuoro. Kynäni pysähtyi ilmaan, ja pidin tauon.

Joskus kun mies ei ole paikalla, tanssin salin halki ja lattia nitisee, koska se on niin vanha ja arvokas. En tanssi hyvin, mutta loikat ovat pitkiä. Kädet ja jalat ojentuvat ilmassa. Sitten makaan salin lattialla selälläni. Lattia on viileä. Kirjoitan lattialla, laitan vain tyynyn mahani alle. Heiluttelen samalla jalkojani, koska puin parhaimmat villasukkani. Joskus yksi onneton lanka jää kiinni lattian väliin, mutta sukat eivät lähde purkaantumaan.

Välillä saliin tulee aamuaurinko, joka lämmittää kasvojani eikä pistä siristelemään. Joskus auringonlasku tekee salin lattiaan oranssin ja violetin sävyjä, ja sävyt muuttuvat lattialla paksuksi maaliksi, jotta voin liukua väreissä, ja luistella lattiaan sikin sokin pitkiä vetoja. Sitten avaan salin ikkunan, laitan jalat pihalle ja lähden ikkunasta juosten. Nurmikon halki pääsee meren rantaan ja käyn kahlaamassa maalit pois jaloistani. Merellä tuulee aina, ja aallot antavat nilkoille piiskaa. Merivesi pyörittää kiviä, levää ja suolaa. Meri ei ole mikään hailu, rannalla painelee lokkeja ja rohmuisella kivellä voi hyvin olla kuollut kala.

Nurmikko kuivaa märät jalanpohjat, kun kävelen takaisin ikkunalle. Kapuan siitä sisään saliini ja palaan villasukkiini. Haluan heti kirjoittaa. Minä saan lähteä salin ovista pois sitten kun olen valmis. Minä olen täällä vuoden, en kaipaa ketään. Kukaan ei huomaa, että olen poissa. Kukaan ei tiedä, että käyn täällä. Kaikki luulevat, että olin heidän kanssaan koko ajan.

-Riikka Sandberg

 

 

Puusta muovattu

 

Tilassa, johon piiloudun kirjoittamaan, on rauhaisaa. Jos tilassa on muita ihmisiä, heidän täytyy aktiivisesti keskittyä omaan työhönsä. Ainoastaan kirjoittamiseen liittyvä ähinä, puhina ja näppäimistön sointi on sallittua. Kaikenlaisen muun äänen pitäminen toimii ulkopuolelta tulevana ärsykkeenä, joka häiritsee keskittymistäni.

Oikeastaan muilla ihmisillä ei tarvitse olla pääsyä kirjoituspiilooni. Paitsi ehkä jollakulla, joka siellä siivoaa, sillä työtilan on oltava minulle kotityövapaata aluetta. Muutenhan sitä alkaisi stressaamaan, että tuleeko tästä kirjoittamisesta mitään, kun joutuu imuroimaan ja pyyhkimään pölyjä.

Kirjoituspiiloni on ehdottomasti rakennettu puusta. Olen oppinut lapsena viehättymään puutaloasumisesta, ja vaikka olenkin viettänyt puolet elämästäni betoniseinien ympäröimänä, en ole päässyt puusta pitkälle. Puun sisään palaaminen on yhtä aika tuttua ja turvallista, jopa nostalgista, mutta myös lämmintä ja kaikin puolin paluuta mukavan kirjoitustilan tunnelmaan. En koskaan ajattele että menen puutaloon, vaan ajattelen, että palaan.

Kun puitteet ovat kunnossa ja puu on rakentunut ympärilleni, tarvitsen kirjoituspiilooni sähköt, pöydän ja tuolin. Onhan sitä yritetty kirjoittaa sohvalla puoliksi makaavassa asennossa. Siitä seuraa enintään uusi ystävyyssuhde hierojan kanssa sekä kallis lasku. On yritetty kirjoittaa 42-tuumaisen television lämmössä. Sieltä tulee jatkuvasti jotain kuva- ja äänimateriaalia, mihin huomioni tarttuu. On yritetty kirjoittaa kotona. Se onnistuu kyllä, mutta vaatii tavatonta itsekuria. Siellä on tuhat asiaa, jotka saavat tuntemaan syyllisyyttä siitä, kun käytän aikaani kirjoittelemalla tässä vähän omaksi ilokseni.

Seuraavaksi täytyy varmistaa, että kaikenlaista syyllistämistä tekemättömistä asioista harjoittavat möröt on vangittu juuttisäkkiin, joka on nyöritetty tiukasti kiinni. Voin säilyttää sitä perunakellarissa, koska kirjoituspiiloni on vanhahko puutalo, ja niihin on usein tavattu rakentaa maakellari: tiilistä tehty oviaukko, jossa on hirsipuinen ovi, joka aukeaa pyöreästä, ruostuneesta metallikahvasta. Oven edessä on pönkkä, joten näen aina kirjoituspiiloon tullessani, ettei kellariporukka ole päässyt huoneeseeni sekoilemaan ja pyöri valloillaan siellä huutelemassa tiskeistä tai kehitysavusta.

Kirjoituspiiloni tietokoneessa on netti, josta voin tarvittaessa hakea tietoa. Kirjoituspiiloni netti ilmoittaa minulle ystävällisesti, jos roikun netissä liian kauan, tai jos olen käyttänyt sosiaalista mediaa varttia pitemmän ajan. Näin tämä erikoisnetti pitää huolen siitä, että käytän sen palveluja ja tietoja ainoastaan tarpeeseen.

Rauhallinen, puusta muovattu kirjoituspiiloni on vuorattu lämpimillä ja rauhoittavilla väreillä, joita minun makuuni ovat esimerkiksi punaisen eri sävyt, vihreä ja luumu. Piilossani on oltava yksi ikkuna, mielellään sellainen, joita näkee vanhoissa puutaloissa, sellainen, jossa on vaikkapa kaksi tai kolme erillistä ikkunaruutua, jotka avautuvat helposti. Ikkunasta avautuvassa maisemassa täytyy näkyä ainakin puu. Muu luonto on plussaa ja täydellisyyttä hivotaan siinä vaiheessa, kun näköalaksi avautuu jonkinlainen vesistö. Puiden kera. Vesistöä ei ole merkityksellisestä määritellä, sillä joki, järvi ja meri ovat kaikki kauniita, rentouttavia ja miellyttäviä katsella.

Kaiken välttämättömän lisäksi huoneessa soisi olevan lisävarusteena matkaradion, jota voin välillä soittaa taustalla. Esimerkiksi, jos kirjoitan öisin, on rentouttavaa soittaa taustalla Yle Radio Suomen yölähetystä, josta tulee todella yllättävää ja monipuolista ohjelmaa sekä musiikkia. Yö on minulle mainiota työ- eli kirjoitusaikaa, joten huoneessa olisi hyvä olla myös jonkinlainen sähkövalo, sekä peitto, tyyny ja sohva siltä varalta, jos haluan ottaa välillä pikku tirsat. Myös ruuan säilytykseen ja lämmittämiseen tarvittavat välineet lasken eduksi, kuten myös wc-tilan ja suihkun. Näiden avulla pärjään useita päiviä putkeen kirjoitussaarekkeellani, eikä minun tarvitse akuutisti huolehtia mistään oman kirjoituspiiloni ulkopuolisen maailman asioista, kun muonitus ja henkilökohtainen hygienia ovat kunnossa.

Useimmiten haluan ikkunastani avautuvan idyllisen maiseman olevan aamuisin aurinkoinen, mutta se saa kyllä muuttua sateen ropinaksi iltapäivisin. Melankolinen sademaisema ruokkii luovuuttani ja vähentää syyllisyyttäni: eihän nyt voisi edes tehdä mitään ainakaan ulkona, koska sataa vettä. Kesähelteet ja talven synkkyys ovat pois tästä maisemastani kokonaan, joskin jos työskentelen öisin, on tietysti pimeää, mutta silloinpa näkyykin tähtitaivas ja ikkunaa raottaessa vastaan henkii tyyni, lämmin ilma.

-Anita Hartikainen

 

 

Syvennys

 

Kirjoituspiilooni pääsee vain yhtä kautta, eikä kukaan muu osaa sinne kuin minä. On oltava tietyssä pikkukaupungissa, osattava tietylle päättyvälle tielle, jaksettava kulkea kauan isojen puutarhojen välissä alamäkeen, valittava kaikista poluista juuri se pieni, joka vie valtavien saniaisten ja alppiruusujen välistä rantaa päin.

Sillä rannalla hiekka on vain puoleksi kivimurskaa, puoleksi meren simpukoista jauhamaa tomua. Kokonaisiakin simpukankuoria on, mutta niitä täytyy etsiä. Rannan kulmaan päästyään on jätettävä kengät pois ja jatkettava kalliolle paljain jaloin, koska vain varpailla tarttumalla pääsee niin kauas kuin on tarkoitus päästä.

Sillä kauempana ja ylempänä kalliossa on pieni luolamainen syvennys, jossa on lähes aina lämmin. Kukaan muu ei siellä käy, koska kukaan muu ei osaa kulkea niin lähelle merta niin kummallisilla kallioilla.

Syvennyksestä näkyy vain kalliota ja merta, joka milloin hakkaa, milloin hiiviskelee rantaan. Melkein aina on lämmin, ja vain silloin tällöin raju myrsky. Mutta myrskylläkään syvennykseen ei yllä kuin pieniä, viileitä roiskeita, eikä koskaan tarvitse pelätä. Siellä on turvassa, selkä vasten kalliota, varpaat tuulessa, joka on useimmiten heikko, mutta toisinaan viileä ja voimakas.

Meren saaria ei näy, mutta siellä ne ovat, ja joinain iltoina saarissa soitetaan ja nauretaan ja räjäytellään valtavia ilotulitteita. Välillä meren päällä lentää tai vilkkuu tähtiä. Minun kallionkolostani näkee ja kuulee sen kaiken.

Siellä saan olla rauhassa yksin ja yksinäinen. Kukaan ei näe tai löydä minua, mutta kun illat ovat kylmiä, kuulen kun joku kutsuu minua metsän takana. Niinä iltoina suurien puutarhojen villeissä puissa kiikkuvat myrskylyhdyt, joissa on iloisen väriset lasikuvut, ja ihmiset halailevat toisiaan ja pitävät hauskaa. Ja kun joku kaipaa minua, kuulen kaukaa oman nimeni jonkun toisen suussa, ja minun tulee lämmin olla. Tiedän, että voin mennä tai olla menemättä, mutta joka tapauksessa minut muistetaan, ja joku tahtoo istua juuri minun kanssani niissä puutarhoissa lyhtyjen alla.

Usein jään istumaan öiksikin syvennykseeni tai vietän siellä muuten pitkiä aikoja, mutta tiedän aina, että rannan ja metsän takana minua odottavat ystävät ja rakkaat, joilla on minulle syli auki ja lämpöiset sormet, jotka silittävät tukkaani kunnes nukahdan. Tässä maailmassa olen turvassa, olin sitten kalliosyvenyksessäni tai sieltä poissa, ja kaikki on hyvin.

 

-Linda Skogström

 

 

Tuulelta suojassa

 

Sisäpiha on suojaisa, korkeiden kivitalojen välissä. Kumpikin kahdesta portista on lukittu, mutta kadulta kuuluu ääniä. Iltaisin kivitalojen punaiset ja keltaiset seinät hohtavat himmeinä. Ne ovat eri aikakausilta, eriparisia, yksi kaunis jugendtalo, useampi on 50-luvulta. Sireenipensaat seisovat ränsistyneinä ja niiden syliin on kannettu puutarhakalusteet, joista maali lohkeilee. Vähän syrjempänä seisoo puutarhakeinu. Siinä missä asvaltointi päättyy, alkaa karkea hiekka, juuri siinä puutarhakalusteiden alla.

Illalla, kun valot syttyvät, sen huomaa. Kaikkialla hiekan joukossa on pienen pieniä lasin palasia, kultaisia ja vihreitä murusia. Valo loistaa niiden pinnasta, joka on pelkkää säröä.

Puutarhakalusteiden vieressä ruukuissa on kaktuksia. Osa niistä on suurempia kuin kasvitieteellisen puutarhan kaktukset, pitkiä ja kähäriä. Osa taas on pyöreitä, niin kuin jalkapallot, mutta suurempia. Pienimmät saattavat olla peukalon mittaisia, ja niitä on yhdessä ruukussa monta kymmentä. Pastellisävyillä lasitetut ruukut ovat lohkeilleet, osasta puuttuu paloja ja multa on valunut maahan.

Siellä minä istun ja kirjoitan, nilkat ristissä ja isotädin vanha, kashmirvillainen shaali hartioillani. Puutarhakalusteiden pinnasta lähtee välillä tikkuja, sitä täytyy varoa, mutta muuten paikka on hyvä, tuulelta suojassa. Pienellä lautasella pöydällä on aina vähän lumipallokarkkeja. Juuri ennen hämärää kuuluu, kun kesykyyhkyt, siis kattojen likaiset pulut, kujertavat iltaan.

Täällä on ollut juhlia ennen minua, täällä pidetään niitä varmasti edelleen joskus. Olen joskus sattunut tulemaan pihalle juuri silloin, kun olen aiemmassa paikassa juonut kolme lasia viiniä ja täällä tuntemattomat tarjoavat lisää. Nauru kaikuu jugendtalon seinillä ja lasit kerätään vasta, kun aamukaste saa palelemaan ja havahtumaan.

Useimmiten istun kuitenkin itsekseni, vain mustaoranssi kissa käy kiehnäämässä jaloissani. Sen nimi on Mattson, mikä sopii minusta hyvin. Olen aina inhonnut liian tuttavallisia nimiä eläimillä, sellaisia kuin Vilma tai Pepe. Mattsonilla on tassuissaan kuusi varvasta, ja sen takia ne näyttävät tavallista suuremmilta. Muuten se on laiha ja hiukan kärsineen näköinen. Vanha nainen C-rapusta jättää sille valkoiselle posliinilautaselle silakoita, joita saa halvalla kauppahallista. Pienet kalanpäät raksuvat, kun kissa syö niitä.

 

-Wilhelmiina Palonen

 

 

Kartanon lankuilla

 

Ikkuna loikoilee selällään. Kärpäset pyrkivät sisään, törmäävät tiheään verkkoon. Valoverho lainehtii tuulessa. Aamuaurinko hyökyy sisään. Verho tanssittaa sitä lattialla, leveillä kuusilankuilla, joita askeleet ovat hioneet 185 vuotta. Valo kompastuu ja katoaa lankkujen mustiin väleihin. Kuin leivänmurut jotka tippuvat pöydältä.

Lankut laskettiin paikoilleen 1830, kun uusi empire-kartano rakennettiin palaneen barokkilinnan raunioille. Ulkoapäin talo on arvokas. Huoneet sisällä ovat yllättävän pieniä. Niin kuin ihmiset silloin. Työhuone on eteläpäädyn kulmassa. Isoisoisän tamminen kirjoituspöytä. Vanhat, lasioviset kirjakaapit. Kahdella seinällä Kiss I–V, Riipisen neonväriset tutkielmat naisen kasvoista. Sen yhden. Suurien serigrafioiden vahvat värit liehakoivat valon kanssa. Numero viiden lila, kulta ja pronssi kimmeltävät. Vastapäätä Widnesin reliefin rikki poltettu pinta liplattaa meren sotkuisena vihreänä.

Kärpäset surisevat äänekkäämmin, eivätkä pääse sisään. Meren tuoksu häviää kun kaadan kuppiin vahvaa kahvia. Melkein kuulen laineiden äänet. Katson kuinka valo lävistää Ero/S-tuolin. Se pysähtyy lattiaan ja jää puuskuttamaan siihen kuin hengästyneen hevosen kupeet.

Ukko kävelee sisään, katsoo ikkunaan. Valon lämmittämät kalvetut lankut kahden Ero/S-tuolin edessä. Vanhus käy makuulle niille ja antaa lämmön leyhyä kuluneisiin niveliin. Leuka säären päällä.

Tuolien välissä lasinen pöytä, sillä unohdettu pöly. Keskellä suuri jäävuori 1-, 2-, 3-, 5- ja 8-solmuisia Festivoja. Pohjissa Timon [Sarpaneva] signeeraus. Orpoina rumia, joukossa jumalaisia. Vuoren huipulla kasvaa mustat, vihreät, violetit ja kultaiset kynttilät.

Kirjoituspöydän laidalla hopeinen kirjoitusneuvo, jääkarhu ikuisen jään maassa ja molemmissa päissä hopeiset huiput, kannen alla kuivunut musta meri. Karhunpoikanen keinuu kuivaimella. Kupittaan Saven musta ja turkoosi malja, vuosikymmenten takaa. Täynnä kyniä. Yhdessä kulmassa pino papereita.

Aurinko on lojunut korkeammalle. Uusi sukupolvi vastasyntyneitä kärpäsiä pyrkii sisälle, mutta en päästä niitäkään. Bum, bum, bum ne huutavat kun törmäävät verkkoon. Artun askeleet niityllä, ta-da-dam, ta-da-dam. Liitää kiitolaukkaa laitumen päästä päähän, hirnuu portilla. Jalo mustani.

 

-Kari O. Silvola

 

Syksy ei vaadi mitään

 

On loputon sunnuntaiaamu. Herätessäni on niin hiljaista, että kuulen lattialankkujen naksuvan. Vino syysaurinko valuu pellavaiselta sängynpeitteeltä isoäidin äidin nojatuolille ja tekee lattialle kultaisia neliöitä. Minulla ei ole mihinkään kiirettä. Katson pihlajanmarjoja nokkivia lintuja, jotka näyttävät pulleilta ja pehmoisilta. Haukottelen ja kääriydyn tyytyväisyydestä sihisten lämpimän peittoni sisään.

Syksy on tyynnyttävä ja hiljainen. Syksy ei vaadi mitään. Ikkunan takana lepäävät haalistuneen vaaleanruskeat pellot, joilta lehahtaa ilmaan pari varista. Äänekäs kurkiaura vaakkuu lentäessään talon yli kohti etelää. Sydän hakkaa hitaasti. Kaikkialla vallitsee sama vähäeleinen, vaatimaton rauha.

Talo on ainakin sata vuotta vanha. Noustuani sängystä tallustelen hitaasti keittiöön ja laitan teeveden tulelle. Matkalla pysähdyn keltaisiin neliöihin ja kuulen ihohuokosten hymyilevän auringon lämmittäessä jalkoja. Pukeudun villasukkiin ja suureen punaiseen neulepaitaan ja avaan oven puutarhaan.

Villiintyneellä pihamaalla rikkaruohot nojailevat anteeksipyytelemättä minua vanhempiin puihin ja pensaisiin. Juhannusruusut ja omenankukat ovat lakastuneet aikaa sitten. Tervehdin esi-isiä ääneen ja aivan kuin vastaukseksi ullakolla ohut ääni puhkeaa lauluun. Pihlajanmarjat paistavat mustilla oksilla ruostuneen portin yllä.

Kukaan ei tiedä, että olen täällä. Ei ole mitään, mistä olla huolissaan. Puhelin ja Internet poissa päältä katselen kuinka keltainen maali valuu talon ulkoseiniltä sateen lailla ropisten. Voisi yhtä hyvin olla vuosi 1950 tai 1900. Syksy ei vaadi mitään. Se riippuu hiljaa taustalla kuin verho. Ylikasvaneet pensaat ovat piilottaneet keskelleen kapeajalkaisen pöydän, joka on joskus ollut valkoinen. Sille istahdan kirja ja teekuppi kädessäni ja alan lukea. Metsän reunassa tuoksuvat multa ja mustikanvarvut.

Ilma on kirpeän pistävä ja punehduttaa posket, kun parin tunnin päästä avaan natisevat ikkunat ja annan tuulen puhaltaa läpi huoneiden. Lisää teetä keitettyäni istahdan ikkunan alle pinttyneen keittiönpöydän ääreen. Hitaasti avaan tyhjän Word-tiedoston ja lasken sormeni näppäimistölle.

Havahdun vasta iltahämyn aikaan, kun ohut sumuharso peittää autiot pellot ja huomaan jalkojani palelevan. Käärin punaisen villapaidan tiukemmin ympärilleni ja suljen ovet ja ikkunat. Hetken seison ulko-ovella kuuntelemassa metsän rapinaa. Siellä puuhailevat nyt maahiset ja peikot. Hengitän syvään. Istuudun pöydän ääreen ja huomaan käsieni olevan niin rennot, että ne tuntuvat painavilta. Silti sormet alkavat kulkea yhä nopeammin, kun kolkko tuuli ujeltaa putkistoissa ja sade hakkaa rappeutuvan talon puuseiniä. Aamulla huomaan, että maa on jäässä.

 

-Rosa Aphalo

 

Mäntymetsä

 

Pakkaan vedenkestävään reppuun täyteenladatun läppärin.

― Äiti menee nyt, totelkaa isiä. Tulen kahteen mennessä.

Syliin rynnistää kaksi poikaa, vähän pienempi ja toinen jo pitkäsäärinen pienisuuri poika. Perusteelliset jäähyväiset ja tarkasti määritelty paluuaika taannevat rauhan perheen taholta. Puhelimen jätän kotiin. En pysty vastustamaan feisbuukkia, enkä montaa muutakaan asiaa internetin uumenissa. Taustatyö on tehtävä erikseen. Tänään kirjoitan ja teen listaa taustoitettavista asioista sitä mukaa, kun niitä tulee vastaan.

Kumpparit jalkaan ja lampsin nelikaistaisen autotien yli läheiseen metsikköön. Kävelen yli kallion ja kosteikon kunnes jalkojeni alla on kuiva kangas ja minua ympäröi mäntymetsä. Männyt antavat turvaa ja päästävät silti valoa oksistonsa alle. Lapsuuteni parhaat paikat ovat auringon raidoittamia mäntymetsiä. Korkeita puita, pysyviä ja rauhallisia. Etsin sopivan korkuisen kannon ja istun sen viereen sammaleelle. Läppäri kenottaa vinossa kannon päällä. Hetken olen sitä mieltä, että se ei kuulu joukkoon. Kaikki muu on yhtä. Läppäri saa lunastaa paikkansa. Kun sisältö alkaa elää, sillekin on tilaa, ja visuaalinen ristiriita antaa voimaa tarinalle.

Tänä aamupäivänä ei sada. Eikä iltapäivälläkään ennen kahta. Minulla on sateenvarjo, mutta se olkoon toimeton. Minun turvani. Tarvitsen yhtä aikaa tilaa ja turvaa, virikkeitä ja rauhaa. Niin se menee. En pysty keskittymään ellen ole turvassa. Mihinkään. Enkä pysty keskittymään, jos ympärilläni on liian hiljaista. Toki kiljunta, johon minun olisi reagoitava, saattaa häiritä. Luulen, että näin on hyvä.

Asetun istumaan niin, että suuri kanto, joka kantaa nyt läppäriäni, jää jalkojeni väliin. Alan kirjoittaa ja kuvittelen tulevani yhdeksi sammalen, kannon ja neulasia sekoittavan tuulen kanssa. Lepo. Vastustan kiusausta ottaa nokoset. Alan naputella. Minulla on aurinkolasit. Ilman niitä läppärin näyttöä on vaikeaa nähdä ulkona. Aurinkolasit tarvitaan miltei ilmasta riippumatta. Välillä kurkistan niiden takaa ympäröivää luontoa. Haluan varmistaa, että muistan värit oikein.

Viereiseen mäntyyn istuu korppi, joka ilmoittaa tulostaan. Vaistomaisesti raakun takaisin.

― Olen Sonja ja kirjoitan nyt. Huutele sinä, mutta älä ihmettele, jos en vastaa. Saatan olla ajatuksissani.

Korppi kallistaa päätään.

Rauha leviää kehoon ja mieleen. Tartun vaikeimpaan, koska nyt olen turvassa ja rauhassa. Kirjoitan sen, mitä en kotona voi. Täällä voin. Itken ja puristan kipuni sanoihin. Väännän mieleni kankaan kuivaksi, niin ettei se enää vuoda. Ei vettä eikä verta. Tiedän, että tätä muokataan, paljon. Nyt se saa kuitenkin tulla tällaisena. Valua läpi arkojen alueiden. Löytyä sanoiksi. Luon paperille sitä tilaa, joka on ympärilläni ja jonka imen itseeni. Tilaa, rauhaa, johon mahtuu elämä. Sensuroinnin aika on myöhemmin. Nyt on lupa kertoa.

Havahdun siihen, etten ole tarkistanut, mitä lapset tekevät. Kerron itselleni, että heillä on hyvä, eikä minun nyt tarvitse tietää. Heillä on hyvä isä. Ja isä hoitaa nyt. Kaikki menee hyvin. He pysyvät elossa. Ja jos he eivät pysy, niin se ei ole kenenkään vika. Kuolema on jotain, mitä minä en päätä. Joten saan kirjoittaa. Saan olla irti. En ole huono äiti. Olen ihan hyvä äiti, rakastava, lämmin, äkkipikainen ja kehittyvä. Nyt kirjoitan. Vielä neljä tuntia. Niin on oikein ja hyvä. Annan itselleni luvan upota kirjoittamiseen. Joudun tekemään sen uudestaan. Mutta onnistun aina jaksoksi kerrallaan. Korppi huutaa.

Mieheni ei ymmärrä. Tai yhtä hyvin saattaa olla, että hän ymmärtää, ei vain sano. Kerron itselleni, että ymmärrämme toisiamme ja vaikka emme ymmärtäisi, niin hyväksymme. Saan siis kirjoittaa. Annan itselleni luvan olla ainakin ok vaimo, ja kehittyvä. Se on tärkeintä.

Vielä on ratkaistava saanko kirjoittaa, vaikka siitä ei makseta palkkaa. Se ei taida edistää työllistymistäni. Olenko älytön käyttäessäni aikana näin? Onko se oikein? Onko se järkevää? Onko se minua? Lupa kirjoittaa, lupa tehdä niin, vaikka se ei tule minua työllistämään. Kerron itselleni, että on oikein katsoa ja kulkea tämäkin reitti, innostua. Tässä on jotain niin minua, että se on syytä käydä. Minun on jatkettava, vaikka olen kesken, vaikka en tiedä, mihin tämä johtaa. Minun on uskottava, että palkkatyökin löytyy, vaikka myös kirjoitan. Suomen kieltä, sosiaalipolitiikkaa, luovaa kirjoittamista. Nyt Sonja uskalla olla tässä. Mene tarinaasi, anna asioiden järjestyä. Tämä on kirjoittamisen kannalta vaikein lupa. Saanko kirjoittaa, saanko näin antautuneesti opetella?

Päätän istua hiljaa, antaa ajatusten veuhtoa levollisessa ruumiissani. Sammal on kostea, aurinko on pilvessä. Annan työllistymiskuvion ryntäillä päässäni. Seuraan sitä hetken sivullisena. Kysyn, saanko jatkaa. En saa. Työllisyys. Aivot eivät tuota enää uutta, vaan jumittavat.

Avaan uuden asiakirjan työllistymiselle. Kirjoitan siitä. Muut sanovat, että on järkevää hankkia opettajan pätevyys. En tyrmää sitä kokonaan, mutta osittain kyllä. En ole koskaan halunnut päätoimiseksi opettajaksi, ainakaan peruskouluun. Näin siitä huolimatta, että rakastan yläkouluikäisiä nuoria, aivan erityisesti heitä. Voisin jutella heidän kanssaan loputtomiin tai vain seurailla heidän puuhiaan. Välillä muistuttaisin heille, että kaikki on hyvin ja ellei ole niin kaikki järjestyy. Mutta en haluaisi olla työkseni opettaja, kai. Haluaisin jonkun muun ammatin. Enkä tiedä, mikä se on. Ja nyt minun pitäisi luottaa. Palkkatyöni lisäksi haluaisin kirjoittaa aktiivisesti. Jos asiat etenevät ja kehityn, haluaisin joskus vielä julkaista jotain. Niin monta jossia ja muttaa. Ne paketoidaan seuraavaa pohdintaa varten, jotta tarina saa tilaa. Tallennan ja suljen työllistymiskansion.

Tila alkaa olla raivattu. Vieressäni on äitipaketti, vaimopaketti ja työllistymispaketti. Sievät laatikot, avattavissa ja suljettavissa. Tiedän, että ensi kerralla näiden paketointi käy nopeammin.

Korppi on mennyt. Tarkemmin ajatellen kuulen sen raakunnan, mutta nyt kaukaa. Henkilöni hengittävät taas. Ties vaikka löytäisivät töitä. Näen mutkittelevan joen ja lasken sitä heidän kanssaan. Voisin kuvata matkaa hyvinkin tarkasti. Seuraavaa mutkaa oikealle, täpärästi ohitettuja teräviä kiviä, matalassa vedessä kasvavaa koivua, jonka lehvistö on latvasta keltainen. Edessä avautuva aukio on seuraava päämäärämme. Siellä käydään dialogi, joka olisi pitänyt puhua jo kauan sitten. Se tulee muuttamaan tarinan suunnan. Valmistaudun.

 

-Sonja Valtonen

 

Sohva

 

Luovuudelle ei ole aikaa eikä paikkaa, sanotaan. Mutta samalla kaikki aika ja mikä tahansa paikka voivat olla omistettuja luovuudelle. Kirjoittaminen vaatii sisäisen rauhan, toisinaan myös ulkoisen, jotta keskittyminen on mahdollista. Ennen kaikkea täytyy tuntea olevansa turvassa, hetken aikaa muun maailman ulottumattomissa. Minulle siihen paras paikka löytyy lukioaikojeni kodista, jossa asuin perheeni kanssa. Äitini ja sisarukseni asuvat siellä edelleen. Vielä yksityiskohtaisemmin sanottuna paras kirjoittamispaikka siellä on olohuoneemme pehmeä sohva.

Sohva on kevyen ruskea, suklainen. Siihen on helppo upota ja antaa itsensä vajota ajatuksiin. Pieni valkoinen sohvalamppu luo rauhaisan tunnelman. Usein kuuntelen samalla musiikkia, josta ammennan inspiraatiota tai haen sopivaa tunnetilaa. Sohvan pehmeys ja musiikin tunnelmallisuus saavat minut usein vain tuijottamaan tyhjyyteen ja unohtamaan hetkeksi kaiken muun. Ajatukset virtaavat mielessä samalla kun tunnen sohvan lämmön ja kotoisa olotila hiipii jokaiseen ruumiini jäseneen. Sitten on hyvä kirjoittaa.

Musiikista saan sanoja, joista rakennan lauseita ja niistä tekstejä, joihin olen voinut luovuuteni purkaa. Olohuoneemme sohvalla olen turvassa niissä ajatuksissa, joihin tunnelma minut keinuttaa, joskus raastavammin mukaansa ottaa. Rakastan sitä, kun tiedän, ettei kukaan tule keskeyttämään. Tietoisuus siitä, että hetki on vain kirjoittamiselle, on rauhoittavaa. Sohvalla voi istua miten haluaa, eikä hetkeen tule ryhdin pakottamaa tarvetta olla tuottelias, vaan paikan rentous ajaa siihen itsestään. Aina kun minulla on kotikotona ollessa mahdollisuus vallata sohva omaan käyttööni, teen sen hetkeäkään epäröimättä. Ja parasta on, jos ulkona myrskyää, mutta takkatuli hellii kohmettuneita sormia ja melankoliasta kärsivää sydäntä. Ja ehkä kotikotiin liittyy myös tunne siitä, että perhe on lähellä, vaikka he eivät sillä hetkellä olisi kotona. Saan olla rauhassa olohuoneemme lämmössä, mutta en ole kaukana muista. Siinä on jotain tavattoman turvallista ja koukuttavaa, mikä luo hyvän olon kirjoittaa.

 

-Nora Palonen