Kirjoittamishurmosta seuraa aina kirjoittamiskrapula.

Luovan Kirjoittamisen Verkkolehti 2014, Blogijutut, Proosa

Otteita Eero Hallikaisen luovan kirjoittamisen seminaarityöstä

Tavoitteeni on saada Rikollinen julkaisukuntoon. Se on kunnianhimoinen tavoite, kun tietää kuinka heikot markkinat uusilla kirjailijoilla on tällä hetkellä. ”Tuhannen käsikirjoituksen joukosta julkaistaan yksi esikoinen vuodessa”, jotain tämän kaltaista muistan kuulleeni vallitsevista olosuhteista. Toisaalta osaan luetella yllättävänkin monta viimevuosina julkaissutta esikoiskirjailijaa. Heidän esimerkkinsä on kullanarvoinen. On uskottava itseensä ja oltava määrätietoinen.

Kirjoittamishurmosta seuraa aina kirjoittamiskrapula, aivan kuten juhliminen aiheuttaa morkkista ja alakuloisuutta, aiheuttaa tuottelias kirjoituskausi tunteen, joka käskee heittää koko tekstin roskakoriin. Näitä tuntemuksia vastaan on opittava taistelemaan. Itselleen on toistettava, että tunne on ohimenevä ja oma teksti on säilyttämisen arvoinen. Krapulassa kärsitty masennus on keinotekoinen, niin on kirjoituskankkunenkin. Olen oppinut tämän kantapään kautta. Ainoastaan mahalaskujen myötä voi oppia elämästä jotain erityistä. Tiedän, että pahimmat pettymykseni ovat vielä edessäpäin, mutta jos opin tarpeeksi nöyräksi jo alkutaipaleella, en romahda loppusuorallakaan.

(Katkelma Rikollisesta)

Oven takana seisoi jämerätekoinen mies sorkkarauta kourassa. Mies oli yhtä hölmistyneen näköinen kuin minä tunnistaessani hänet. Vaaleisiin farkkuihin, mustiin maihinnousukenkiin ja mustaan pilottitakkiin sonnustautunut kaljupää astui pari askelta taaksepäin ja nosti sorkkaraudan väliimme poikittain.

”Atte?” kysyin hämmentyneenä.

”Teräs? Mitä vittua sä täällä teet?” kysyi lapsuudentuttavani Atte Hulkko.

”Mä ruokin ton Jaakon hämyriä. Se on matkoilla.”

Atte keräsi itsensä yllätyksen aiheuttamasta hämmennyksestä ja astui asuntoon. Miehen ruho tunki sellaisella momenttumilla, että minun oli pakko perääntyä ja päästää hänet sisälle.

”Kuule, aika säkä, että sä olet täällä”, Atte virnisti. En pitänyt hänen ilmeestään ollenkaan.

”Ai kui niin?”

”Mua ei toi Paska-Jaakko oikeastaan kiinnosta paskaakaan. Sun veljes toisaalta ois kiva löytää.”

Nielaisin. Kaikki etsivät Joonaa. Atte katseli ympärilleen eteisessä ja taputteli sorkkarautaa kämmenellään.

”En ole nähnyt sitten kesän. Mitä asiaa sulla on sille?”

”Pöllänen pyysi mua etsimään sen. Bisnis, bisnis, tiekkö?”

”No en pysty auttamaan sua.”

”Harmi. Se olis kaikkien edun mukaista, et se löytyis. Sil on jotain, joka kuuluu Pölläselle ja Pöllänen haluis omansa mahdollisimman nopeasti ittelleen.”

”Sorry, nou kän duu. Mä olin justiinsa lähdössä. Eiköhän mennä samalla ovenavauksella”, kyyristyin ja aloin vetää kenkiä jalkaani.

Atte pysäytti liikkeeni asettamalla sorkkaraudan kylmän pään leukani alle. Hän nosti rautaa ja minä nousin siinä mukana. Pudotin kengän lattialle.